LUKU 84. AIKA OLLA NÄKYVÄ
Joskus meidän kaikkien eteen osuu sekin hetki, kun on aika luopua julkisivusta ja "kyllä mä pärjään"-asenteesta. Me ollaan kävelty sokeina eteenpäin ja päädytty umpikujaan: katu päättyy, ja ainoa keino päästä pois on kääntyä menosuuntaan ja kohdata kaikki se, mitä yritti päästä karkuun.
On myönnettävä, että kuoppa, johon ollaan pudottu, on liian syvä kiivettäväksi ylös ilman apua… ja jos apua haluaa, on oltava rehellinen.
Noin neljä kuukautta sitten mun oma elämä teki taas jyrkän käänteen huonompaan. Mä taistelin viimeisillä voimillani eteenpäin, mutta lopulta jouduin myöntämään, ettei mulla ollut enää niin paljoa bensaa tankissa, että olisin jaksanut jatkaa. Kaikki tuli rymisten niskaan samalla kertaa.
Niihin samoihin aikoihin nukkumisesta ei enää tullut mitään. Mä valvoin kuukausi tolkulla yö toisensa perään, ja sekin vähä uni, mitä sain raavittua kasaan, oli täynnä painajaisia ja pelkoa tulevasta.
Mun oli pakko hakeutua sairaslomalle. En jaksanut enää yhtään.
Siitä asti mä olen etsinyt tietäni vailla selkeää suuntaa. Mä olen voinut todella huonosti ja pelännyt kaikkea siihen pisteeseen, että mun oma toiminta ja kykenemättömyys esti loputkin etenemisen mahdollisuudet.
Mä tein tyhmiä päätöksiä ja pelasin itseni pussiin. Nurkkaan itsensä ajanut eläin harvoin pystyy rationaaliseen ja myötätuntoiseen ajatteluun.
Mun on sanottava tämä ääneen: mä olen tosi väsynyt häviämään jokaisella elämän osa-alueella.
Mä olen niin kovin väsynyt kipuun.
On nurinkurista sanoa näin, tajuan. Kun muhun sattuu ja yritän kaikin tavoin välttää jäämästä sen tunteen kanssa kaksin, mä tulen tahtomattani satuttaneeksi niitä harvoja ihmisiä, jotka yrittää joka päivä pitää huolen siitä, ettei muhun koskisi näin enää ikinä.
Tänä päivänä mä voin vain roikkua kiinni toivossa, ettei kaikki vielä ole menetetty. Mä teen parhaani, vaikka se ei ole aina tarpeeksi.
Mä jatkan taistelua, vaikka tuntuukin usein siltä, että olen aina kaksi askelta jäljessä.
Kuulostaako tutulta? Luultavasti. Sama ympyrä sulkeutuu tietyin väliajoin, ja kaikki alkaa alusta: tämä on se risti, jota mun kuuluu kantaa.
Mä en syytä mun sairautta, enkä syytä enää elämääkään. Yritän myös olla syyttämättä itseäni, vaikka se on todella vaikeaa. Niin kauan, kun hengittää, on toivoa.
Toivon tänään, että huomenna sitä on enemmän.
On muutoksen aika.