LUKU 12. MINUN HÄPEÄNI

Häpeähän on jo sanana sellainen, ettei siitä aiheena kauheasti tee mieli keskustella pakkoa enempää: ei kovinkaan monessa illallispöydässä puhuta hymyssä suin siitä, mikä ketäkin eniten painaa tai nolottaa ja hävettää.

Koska häpeä on jo kokemuksenakin sellainen, ettei siihen juuri haluta ottaa kontaktia, on mun mielestä sitäkin tärkeämpää nostaa asia esiin ja miettiä sitä vähän. Oltiin me sitten käyttäjiä, masentuneita, syömishäiriöisiä tai vaikka peliriippuvaisia oon mä melko valmis lyömään miljoonasta vetoa, että häpeä aiheena on jokaiselle hyvinkin tuttu siitäkin huolimatta, kuinka hyvin osa sen piilottaa.

Mitä eroa on noloudella ja häpeällä? Mä sanoisin, että noloudessa on vielä joku pointti, koska se saa meidät (punastelusta huolimatta) korjaamaan meidän mokan ja toimimaan ensi kerralla toisin, mutta häpeä sitten taas... Häpeä saa meidät eristäytymään ja piilottelemaan, salailemaan ja jopa valehtelemaan.

Niin se vaan on. Jo pelkkä ajatus siitä, että meidän häpeä olisi kaikkien nähtävillä saa meidät kauhun valtaan ja lamaantumaan: häpeä pitää huolen siitä, ettei me koskaan kerrota kenellekään, mitä todella tapahtui tai tuli tehtyä. Häpeä saa meidät sopeutumaan ajatukseen, että me ollaan huonoja, epäkelpoja ja jotain, mitä ei koskaan tulisi näyttää julkisesti: siitäkään huolimatta, ettei häpeä välttämättä ole meidän omaa.

Mä olen ainakin itse kantanut paljon häpeää mukanani. Mä olen inhonnut itseäni asioitten takia, joita on tehty ja tapahtunut ja joille en kertakaikkiaan ole mahtanut mitään. Mä olen hävennyt itseni puolesta, muiden puolesta ja ennen kaikkea sen pienen Metan puolesta, jota en ole pystynyt pelastamaan tai pitämään turvassa.

Kertokaa siis mulle: onko häpeä todella niin aiheellista, vai onko asia oikeesti niin, että tää maailma vaan on kauhea paikka kenenkään tulla näkyväksi ja kertoa, kuinka tällä kertaa kävi.

Nää nimenomaiset kokemukset on niitä, jotka pitkään esti mua rakastamasta ja kunnioittamasta itseäni... nämä jutut ja koettu häpeä piti pitkään ja visusti huolen, etten koskaan avannut suutani ja kertonut, mitä todella tapahtui.

Tänä päivänä mä jo onneksi kuitenkin tiedän, ettei vika ollut minussa tai edes siinä Metassa, joka joi itsensä sammuksiin ja kykenemättömäksi puolustautumaan. Vika on siinä tunteessa, joka sanoo mun korvaan, ettei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi.

Multa henkilökohtiasesti kesti todella kauan irtautua omasta häpeästäni ja oppia antamaan itselleni anteeksi, mutta lopulta sekin oli mahdollista. Lopulta mä opin halaamaan sitä Mettaa, joka aikoinaan jäi pulaan ja kertomaan, kuinka pahoillani olen siitä, että niin ylipäätään pääsi käymään.

Pelkästään jo asiat, joita kamapäissään on tehnyt tai antanut tapahtua tuntui pitkään rikkovan palasia mun sielusta. Sillä ei tuntunut olevan väliä, minkälaista painolastia mä jo valmiiksi selässäni kannoin, mutta kun mä lopulta uskalsin alkaa puhua ja ottaa askeleita valoon, antoi häpeäkin lopulta pikkuhiljaa myöten.

Joka tapauksessa homman nimi on se, että kun me lähdetään elpymään ja kasaamaan niitä meidän sirpaleita täytyy ihan ekaksi tutkia ja ymmärtää sitä omaa sisäistä maailmaa ja sen sääntöjä. Mikä aiheuttaa sen, että tietyt tilanteet laukaisee hälytyksen, tai miksi joku tietty juttu saa meidät syöksymään suin päin puolustusmodeen siitäkin huolimatta, että me toisaalta tiedetään olevamme (ainakin fyysisesti) turvassa?

Niin: Vain tarkkailemalla ja tunnistamalla niitä meidän omia reaktioita me voidaan vihdoin alkaa oppia ja lopulta jopa ymmärtää. Jossain kohtaa tulee nimittäin sekin hetki, kun meidän täytyy nähdä, miksi meidän mieli valmistaa meitä sotaan silloinkin, kun rauha on se juttu, joka meitä rakentaa.

Vaikka mä yleensä pyrin sanomaan, että vaihtoehtoja on aina, on tää tilanteena vähän eri. Jos me jätetään selvittämättä ne vaikeat kokemukset ja tunteet meidän sisällä, raahaa ne meidät joka kerta tukasta vetäen takaisin kentälle, tai johonkin vieläkin pahempaan paikkaan. Tottakai me voidaan päättää juosta toiseen suuntaan ja jatkaa niillä vanhoilla, vahingollisilla keinoilla, mutta jos me halutaan löytää edes jonkin sortin rauha on häpeä se juttu, joka meidän täytyy selättää.

Se on ihan totta, että häpeä on kauhea tunne ja saa ainakin mut käpertymään itseeni peläten tulevaa, mutta sen ei tarvitse olla niin aina. Jos me vaan annetaan itsellemme (ja muille) anteeksi se, ettei voitu aina muuta, lähtee elämä versoamaan ihan uudenlaisella tavalla siitä, missä vielä eilen oli märkivä, kipeä haava. Kukaan ei kuitenkaan selviä tästä elämästä kolhuitta tai aina nauraen, mutta kun oppii niistä vanhoista jutuista ja ymmärtää, miksi toimii niin kuin toimii, on meidän tulevaisuus paljon kivempaa katsottavaa, kuin se, mitä me taaksemme jätetään.

Ja fakta tähän loppuun: Vaikka häpeä kokemuksena sanoisikin, että vika on yksin meissä ei se tunne itsessään ymmärrä syy-seuraus-konseptia juurikaan pientä lasta paremmin. Ei häpeä osaa tunteena erotella, mistä sen ravinto ja elinvoima kumpuaa, vaan se nielee kaiken sopivan kiitollisena siitä, että vatsa on täysi ja olo energinen.

Sun häpeä ei välttämättä ole sun ollenkaan, joten ota riski ja kokeile, kuinka käy kun lähdetään puhumaan <3