LUKU 19. MIELENTERVEYS JA PÄIHTEET - OIRE VAI SAIRAUS?

Niin kuin ne jo tietää, jotka on lukeneet mukana pidemmältä, mulla itselläni on todettu aikamoinen patteristo "ongelmia" tuolla aivojen syövereissä... Ja jo kauan ennen huumeiden mukaantuloa mä koin olevani auttamatta erilainen ja vähemmän tärkeä, kuin kaikki muut.

Joo... Vaikka mä olenkin tässä matkan varrella opetellut ajattelemaan niitä enemmän erityisyytenä kuin nimenomaan ongelmana, on mun selviäminen jokaisesta päivästä välillä vähän vaikeaa ja usein hyvin vaihtelevaa. Jos joku tulisi katsomaan, kuinka mä rämmin läpi milloin mistäkin esteestä, voisi ulkomaailman käsitys vain vahvistua entisestään... Mutta onneksi mä olen mä, enkä siis välitä paskan vertaa siitä, mitä naapurin täti musta oikeestaan ajattelee.

Vaikka niitä esteitä siis on vieläkin olemassa, on tällä matkalla kuitenkin menty hitosti eteenpäin siitä, kun mä 15-vuotiaana paukahdin ekaa kertaa täysimittaiseen maniaan elokuvateatterissa kesken Twilightin. Tänä päivänä mulla on lääkitys kohdallaan, ympärillä ihmisiä, jotka oireista huolimatta jaksaa (tukee) mua, arkirutiini joka pitää homman selkeänä sekä tavoitteita, joita kohti mä aktiivisesti pyrin.

Ja nyt kun sitä tässä mietin, niin elämä on oikeestaan aika hyvää.

Totta on, että se on vaatinut aika paljon töitä, terapiaa, kasvamista ja hyväksymistä päästä tähän pisteeseen. Se on vaatinut uhrauksia ja valintoja sen lisäksi, että on täytynyt tulla sinuiksi oman itsensä kanssa kaiken sen jälkeen, mitä on tehty ja tapahtunut.

Koska mulla kuitenkin on tällä hetkellä ihan hyvä olla sekä mun omissa nahoissa että mun pään sisällä, mä uskon vakaasti siihen, että muilla on ihan eksaktisti samat saumat onnistua kuin mullakin.

Niin... Tottakai vastaan tulee välillä myös just niitä vuorenkokoisia (tai ainakin sen näköisiä) ongelmia, kuten esim. se täysin käsittämätön asia, ettei Helsingissä hoidon saaminen olekaan aina ihan itsestäänselvyys silloin, kun papereissa lukee sekä mielenterveysongelmia että H-merkintä.

Mä muistan itse omalla kohdallani kristallinkirkkaasti sen kerran, kun äiti kaahasi mut tuhatta ja sataa Auroran päivystykseen sen jälkeen, kun olin ensin yrittänyt sekapäissäni juoda meidän koirien vesikupista ja käynyt sitten kerälle nukkumaan keittiön ruokapöydän alle. Joo, ihan on true story, uskokaa tai älkää.

Mä itkin koko sen matkan, ja kun me vihdoin päästiin perille, joutui henkilökunta tulemaan meitä vastaan pihalle, koska mä en jostain määrittelemättömästä syystä pystynyt ylittämään sitä kynnystä päästäkseni sisälle.

Lopulta mut kuitenkin saatiin suostuteltua jäämään yhdeksi yöksi. Henkilökunnan kanssa sovittiin, että heti ensimmäiseksi aamulla mut siirrettäisiin psyk. puolelle osastolle, jotta saisin sitä hoitoa, mitä tilanne sillä hetkellä vaati.

No, aamu tuli ja mut saatettiin pihan poikki osastolle, jossa mä ehdin viettää kokonaiset puolitoista tuntia ennen, kuin osaston lääkäri saapui kertomaan, ettei mun paikka todellakaan ollut siellä: mähän olin narkomaani.

Joo... Mua pyydettiin lähtemään viimeistään seuraavana aamuna (ja kysyttiin, haluaisinko päivällisen tähteet mukaani), mutta koska vahinko oli jo tapahtunut, mä pakkasin kassini ja juoksin itkua pidätellen sporapysäkille sairaala-alueen edessä: oli päästävä minne tahansa muualle, kuin sinne, missä mun auttaminen ei ollutkaan tarpeeksi tärkeää.

Minä en ollut tarpeeksi tärkeä.

Uskomatonta, jos multa kysytään... eikä pelkästään mun kohdalla.

Tästä me kuitenkin päästään siihen, kuinka moni ihminen kamppailee saman ongelman kanssa: vaikka mielenterveysongelmat olisikin alkaneet jo kauan ennen kaman tuloa kuvioihin, tuntuu hoitohenkilökunta liian monessa paikassa ajattelevan, ettei huumeita käyttävä ihminen ole avun arvoinen.

Tottakai me ymmärretään, että joitain testejä ja diagnooseja on lähes mahdoton saada oikein, kun ihmisen omaa fysiikkaa ja psyykettä sotkee kemialliset aineet. Me ymmärretään, että joku linjaus on ehkä sitten ollut pakko tehdä, mutta mun mielipide on, että kun joku kaikesta tapahtuneesta huolimatta kerää kaiken rohkeutensa, nielee pelkonsa ja sanoo ehkä ekaa kertaa jollekin ääneen, että "hei, mä taidan tarvita apua", on silloin toimittava. Siinä on se hetki, jolloin on otettava vastaan ja autettava, sillä toista kertaa ei välttämättä tule.

Ei kukaan halua tarkoituksella - kerta toisensa perään -repiä omia haavojaan auki, ellei joku todella ota vastaan ja todesta. Meidän arvet kulkee syvällä, ja epäluottamus hoitavia tahoja kohtaan on harmi kyllä myös jollain tavalla oikeutettua.

Huumeet on hyvin usein epätoivoisen tai jo valmiiksi surullisen ja hämmentyneen ihmisen yritys saada asioihin edes jotain tolkkua... Yritys saada sitä hyvän olon ja kuulumisen tunnetta edes jostain, eikä siitä mun mielestä tulisi rangaista käännyttäen pois.

Se on joo jännä juttu, kuinka erilaisuuksista huolimatta me ollaan kaikki lopulta tietyssä mielessä samanlaisia. Ihan niin kuin munkin tarina todistaa (uudestaan ja uudestaan), ei ketään tulisi jättää yksin yöhön selviämään, ilman kenkiä tai toivoa paremmasta.

Mun mielestä ihan jokainen on uuden mahiksen ja avun arvoinen niin kauan, kun on valmis tekemään töitä itsensä ja oman tilanteensa eteen. Se me tietysti kaikki tiedetään, ettei ilmaisia lounaita ole tai kannata edes pyytää, mutta haluaisin kuitenkin uskoa, että jokaisessa on vähintäänkin se pieni kipinä, jonka voi tuella, tsempillä ja ymmärryksellä saada roihahtamaan.

Se on tietty ihan totta, että täytyy itse haluta itselleen parempaa, mutta sillä välin, kun omaa motivaatioita muutokseen etsitään, on muiden tuki ensiarvoisen tärkeää.

Niin... Se on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kaikki meistä mokailee ja ryssii välillä minkä kerkeää, mutta ei se vaan siltikään oo riittävä syy käännyttää pois ketään, joka on valmis tosissaan yrittämään. Jokainen meistä tarvitsee jonkun, joka kuuntelee ja jonkun, joka pitää meidän puolia, eikä sillä lopareissa pitäisi olla mitään väliä, kuinka painava se meidän murheilla täytetty reppu todellisuudessa on.

Kukaan meistä ei kuiteskaan jaksa ihan yksin, ja siksi mä toivonkin, että tää tavoittaisi myös ne, joilla on valtaa muuttaa näitä asioita.

Huomioimalla toisen ainutlaatuisuuden voi vahingossa käynnistää jotain upeeta ja niin hienoa, ettei sellaista olla vielä koskaan nähty, mutta sitä ei voi tietää, ellei anna toiselle mahdollisuutta alkaa kukoistaa.

Ei jätetä toisiamme pulaan, eikä luovuteta silloin, kun tärkeintä olisi ylläpitää toivoa. Jokainen ihminen on toki ainutlaatuinen, mutta avun tarve pysyy samana: jokaisella tulisi olla oikeus tulla hädässään kuulluksi silloin, kun omat voimat ei enää riitä.