LUKU 30. BITCH OF PREDICTABLE

Paljon on virrannut vettä Vantaanjoessa sen jälkeen, kun mä sain kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja tunne-elämän epävakauden diagnoosit silloin 17-vuotiaana... Ja paljon on täytynyt oppia kantapään ja monen muunkin ruumiinosan kautta ennen, kun mä hiffasin, ettei se välttämättä ole pelkästään huono juttu.

Mulla meni aika pitkään sopeutua ajatukseen, että olisin lääkityksellä koko loppuikäni. Homma karkasi käsistä moneen kertaan, kun lääkkeet jäi syömättä ja sukellus syvään päätyyn epäonnistui surkeasti. Ne oli niitä aikoja, kun meni ihmissuhteet ja rahat, meni mun hunajankultaiset hiukset ja loputkin käytöstavat läheisten ilmoittaessa lopulta, että nyt riitti.

Vaikka mä itse kuulinkin korvissani vain sen enkelkuorojen harmonisen laulun, oli jengi mun ympärillä aika kypsää siinä vaiheessa, kun kaikki velvollisuudentunteet oli jo kadonneet estottoman bilehileen raivatessa ne tieltään. Joka kerta, kun lääkkeet jäi purkkiin oli vain ajan kysymys, milloin mä romahtaisin... Ja kun se rock bottom sitten alkoi lähestyä, kärsi matkalla moni muukin, kun vain minä.

Niin... Tänä päivänä mä olen kuitenkin syönyt lääkkeeni kiltisti jo pidemmän aikaa, ja kun huumeetkin sitten lopulta jäi kuvasta pois, on mulla ekaa kertaa ikinä ollut jopa vähän aikaa tutustua siihen ihmiseen, kuka mä oikeasti olen.

Vaikka siinä menikin oikeesti tosi kauan, että opin elämään niiden kaikkien eri puolieni kanssa, tarjosi kaikki se tapahtunut kuitenkin hyvät puitteet tajuta, ettei kukaan ole vain sitä, miltä näyttää.

Niin tylsältä, kuin se varmasti joo kuulostaakin, tarvitsee luultavasti ihan jokainen bipo nimenomaan rutiinin ja selkeän rytmin elämänsä raameiksi. Se kun kuitenkin on se ainoa keino taata, että kyky funktioida pysyy sellaisella tasolla, joka pelaa yhteen myös muun maailman kanssa.

Vaikka arki kuulostaa monen korvaan lähinnä kirosanalta, on se se ainoa juttu, joka meidät pelastaa sitten, kun nousu (tai lasku) lähtee hallitsemattomasti liikkeelle. Kaksisuuntaisuus saattaa välillä käydä melkein työstä, mutta samalla se antaa meidän käyttöön niin paljon laajemmalti tunteita ja tapoja kokea, että harva tietää niiden olevan edes olemassa.

Vaikka lääkkeet tuntuisikin jossain määrin kahlitsevan meitä, ollaan me silti uniikkeja tavalla, jota ihan jokainen ei välttämättä pysty edes leikillään kuvittelemaan.

Joo... Vaikka mun lääkkeet auttaakin pitkän matkaa, täytyy mun myös itse tehdä parempia valintoja itseäni ja ympäröivää maailmaa ajatellen. Mun mielestä se on ylipäätäänkin hassu ajatusmalli, että "lääkkeet rouskittuna veden kera parantaa mut ja kaikki muutkin maalliset ongelmat", sillä niin ei asia ole.

Toki lääkkeet vie kenet tahansa lähemmäs "normaalia", mutta loppu täytyy tehdä itse. En mä ainakaan henkilökohtaisesti sairastunut kuin taikaiskusta, vaan siihen johti moni, moni asia.

Joka tapauksessa mä voin kaikkein parhaiten silloin, kun koen itse olevani oman elämäni puikoissa. Vaikka tää onkin siis suhteellisen uusi havainto - että rutiinissa ja normielämässä on sitä tiettyä taikaa - ei vielä onneks oo liian myöhäistä tajuta, että valinta onkin oikeesti meidän oma.

Silloin aikoinaan mä todella luulin, että huumeet ja muut mahdollisesti sairaalaan, putkaan tai tajuttomuuteen johtavat jutut oli sitä elämää, mitä mä halusin elää. Mä ajattelin, ettei musta ole sen parempaan kaiken sen painolastin kanssa, mitä mäkin päivästä toiseen selässäni kannoin.

Nyt mäkin oon vihdoin kuitenkin tajunnut, että jatkuva turvattomuuden tunne omassa elämässä (ja omissa nahoissa) johtaa useimmiten vain siihen, että meidän oireet loppupeleissä pahenee. Pahenee ja muuttuu lopulta sodaksi itseä vastaan.

Niin... Se ei oo mikään läppä, että rutiineilla moni juttu muuttuu paremmaksi, vaikka tylsältähän se kuulostaa. Kun vaan lähtee pienestä liikkeelle ja roikkuu sinnikkäästi arjen nurkassa kiinni, alkaa ne loputkin palat loksahdella paikoilleen ihan eri tavalla, kuin mitä ennen.

Jep! Jokaisen - oli bipo tai ei - on ihan hyvä välillä miettiä, mikä meitä motivoi... Mikä on se juttu, joka parhaimmillaan saa meidät liikkeelle ja toimimaan? (Huumeita ei nyt lasketa, yrittäkää miettiä joku vähän positiivisempi!)

Mulla itselläni selkeä muutos alkoi tapahtua silloin, kun mun ekat kissat muutti sisään: kaikki se välittäminen ja läsnäolo sai mut vihdoin ajattelemaan, että mun täytyy pitää ympäristön lisäksi huolta myös vähän itsestäni.

Ekaa kertaa ikinä mulla tuntui siis olevan syy pitää koti kunnossa, raha-asiat jokseenkin reilassa ja oma päivärutiini säännöllisenä heräämisineen, ruoka-aikoineen ja siivouspäivineen... sen lisäksi tietty, että ekaa kertaa koskaan mun oli todella tultava kotiin, jossa mua odotettiin.

Tää ei nyt siis tarkoita sitä, että ottakaa kaikki miljoona kissaa, vaan ennemminkin niin, että kannustan teitä tutkimaan ja miettimään, mikä se juttu vois olla, joka houkuttelee teitäkin pitämään huolta asioistanne ja ennen kaikkea itsestänne. Mä tiedän kyllä, kuinka laimealta kuulostaa väite, että siivoomalla tulee parempi mieli tai suihkussa käymällä freesimpi, mut niin se vaan on!

Jokaisella meistä on ihan itsellä kädessä ne työkalut sen talon, teltan tai asuntovaunun rakentamiseen, ja jokainen päättää ihan itse miten, millä tavalla ja kuinka ahkerasti niitä opettelee käyttämään.

Niimpä! Mä kuitenkin uskon itseni lisäksi myös teihin kaikkiin muihin: joku päivä meillä jokaisella on niin paljon tietoa, taitoa, työkaluja ja halua, ettei mikään voi meitä enää estää.

Myös niillä samoilla välineillä - joita me ollaan siinä matkan varrella kerätty - me voidaan rakentaa jotain suurta ja ihmeellistä. Me voidaan rakentaa se meidän ikioma turvapaikka, jonka takana auringonlasku kimmeltää valmiina valaisemaan jonkun toisenkin päivää.

Olit sitten valmis isoon tai vähän pienempään muutokseen, hyvä paikka lähteä liikkeelle on usein miettiä, minkä päälle rakentaa. Rutiini, rajat ja raskas musiikki on siis yleensä hyvä paikka lähteä liikkeelle: eat, sleep, think, repeat!