Joo-o, synttärit… ja vielä kolmekymppiset sellaiset. Ryppyjä, vastuuta, väsymystä ja epäluulo tulevaa kohtaan: siinä on mun ainekset, mitä tulee vanhenemiseen.
No. Vaikka ihan tosi voinkin vannoa, että muuten nää kolmekymppiset kyllä kypsyttää enemmän, kun mikään vuosi vielä tähän mennessä, niin koska nyt on mun juhlapäivä, mä haluan antaa teillekin palasen siitä, mitä mä itse koin toissapäivänä.
Tää voi siis tietty olla joillekin teistä täysin itsestäänselvyys, mutta mun maailmaa se todella järisytti, kun ahaa-elämys huuhtoi lauantaina läpi mun vartalon.
Se pyyhkäisi mun yli jättäen jälkeensä jotain sellaista, mitä en oo koskaan ennen tullut todella kokeneeksi, ja se tuntui sekä huikealta että tosi hämmentävältä: mun päälle oli nyt saavilla kaadettu iso lätäkkö täydellistä ymmärrystä.
~
Mun iskä ei oo siis varmaan kertaakaan kuluneen 30 vuoden aikana muistanut mun synttäreitä muistuttamatta. Mä olen tehnyt sillä kokeita, jättänyt vihjeitä ja tarkkaillut sitä aamiaispöydän toiselta puolen lähes jokaisen synttäripäivän aamuna, mutta valitettavasti täysin turhaan.
Vaikka se olikin jo aikaisesta ajankohdasta huolimatta täysin hereillä, ei mikään evä rävähtänyt edes vähää siihen suuntaan, että se olisi puoliksikaan muistanut, mikä päivä oli kyseessä... siitä huolimatta siis, että MUN(KIN) SYNTTÄRIT ON JOKA VUOSI SINÄ SAATANAN SAMANA PÄIVÄNÄ!!
~
No, tää olikin siis erittäin ensimmäinen kerta laatuaan, kun mut jo hyvissä ajoin - muutamaa päivää aiemmin - ohjeistettiin tulemaan lauantaina 23. päivä kello 11 mun vanhempien luokse, ja muistaa ottaa keppi mukaan.
Mä hämmästelin sitä siis siinä aika monta päivää, koska sen lisäksi, ettei mun synttäreitä oo juurikaan koskaan juhlittu, en mä oo myöskään koskaan ennen päässyt todella yllätettäväksi.
Jep: keppi kuulosti siis ainakin siltä, että asia saattaisi ehkä jotenkin liittyä (Jee!!) biljardiin, mutta koska yllätykset myös (ylläri) vähän pelottaa mua, mä ajattelin, että ehkä me mentäisiin koko porukka yhdessä pelaamaan, ja sen seurauksena ainakin kaksi mun tuntemaa ihmistä mököttäisi ja tiuskisi koko loppupäivän.
Te voitte siis varmasti kuvitella, kuinka iloinen ja otettu (ja vähän myös helpottunut) mä olin kun kuulin, että iskä oli ihan itse järjestänyt mulle kaksi tuntia tehokasta treeniaikaa Espoon Biljardiclubilla, ohjattuna!
Se oli hieno hetki mun elämässä (ikääntymisestä huolimatta), ja mä tuun varmasti muistamaan sen päivän aina: sen, että mun isä oli todella nähnyt vaivaa järkätäkseen tän mulle, ja sen, että se myös tuli mun mukaan.
Siis kiitti iskä! (Ja kiitti myös siitä, että tästä eteenpäin me tietty muistetaan kaikki nekin synttärit, jotka vasta on tulossa 😇).
~
No niin! Nyt me ollaan siis varmaan kuitenkin jo pohjustettu tätä silleen tarpeeksi, että voidaan siirtyä päivän todelliseen aiheeseen ja siihen lahjaan, jonka teille alussa lupasin. Pahoittelen kuitenkin ekaksi sitä, että teksti saattaa alkuun olla aika ahdistava, mutta lupaan, että kun me päästään loppuun, ymmärtää jokainen, että pimeyden jälkeen valo häikäisee ensin aina.
Eli: moni meistä siis todella tietää - tuntee - sen, kun kaikki elämässä näyttää menevän pieleen, eikä tunnelin päässä todellakaan näy mitään valoa, eikä välillä edes sitä mustaakaan.
Me tiedetään se fiilis, kun ohikulkijat tuijottaa ylenkatsoen, vanhemmat katsoo pettyneinä, kama on loppu, piikeistä jäljellä vaan paskasia eikä mikään ovi oo auki.
Ulkona sataa, eikä kukaan vastaa puhelimeen... ei oo enää mitään paikkaa, minne mennä, eikä ketään, kenelle soittaa.
~
Vaikka mä oonkin siinä mielessä just nyt niin hyvissä asemissa, ettei mun (toivottavasti) tarvii enää koskaan elää sitä fiilistä uudestaan läpi, mä muistan sen lohduttomuuden kuitenkin niin hyvin, ettei muistoja juurikaan tarvi kaivella.
Mä muistan kaiken Miron ja Jukan kuolemista aina niihin kohtalokkaisiin iltoihin, kun multa varastettiin viimeisiä rippeitä viattomuudesta, ja mä muistan ne hetket, joina mä olin täysin arvoton ja yksin jopa seurassa.
Mä muistan sen pohjattoman lannistumisen ja epätoivon, jota mä (ja moni muu) pyrki viimeiseen asti pakenemaan, ja mä muistan sen tukahdutetun palan orastavaa ymmärrystä, joka hiljaa kuiski munkin korvaan, että tätä tää nyt on: kaikki on hukassa, ja kaikki on menetetty.
Kaikki on kuollut tai muuten vaan ihan liian kaukana.
~
Me käytettiin siis mitä vaan ja tehtiin mitä vaan, että päästäisiin edes hetkeksi siihen kaman tuomaan helpotukseen ja hiljaisuuteen, jonka aikana maailma oli ees hetken aikaa hyvä.
Se oli sitä hiljaisuutta, joka piti mut hengissä sen jälkeen, mitä T mulle aikoinaan teki, ja se oli se hiljaisuus, jonka aikana mä saatoin unohtaa itseni ja hukata hetkeksi sen tuskan, jota muutoin kannoin aina mukanani.
Huumeet piti mut jotenkin kiinni elämässä: ei siksi, että olisin halunnut, vaan siksi, etten kertakaikkiaan voinut enää mitään muuta, kun ottaa ne seuraavatkin.
~
Joo... Mä siis käytin, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut, ja mä käytin, koska normaali elämä ja kaikki sen kaltainen oli tehokkaasti kääntänyt mulle selkänsä.
Musta tuntui, ettei mulla ollut enää mitään toivoa selvitä siitä kaikesta, eikä ollut myöskään mitään, minne enää palata: kaikki sillat roihusi syystä tai toisesta mun selän takana, eikä mua itseänikään enää kauheasti jaksanut kiinnostaa, aukenisiko mun silmät enää ikinä.
Mä olin lopen uupunut ja kadottanut toivoni täysin, eikä edes huomisen tulosta saanut enää mitään lohtua: mun huominen olisi aivan yhtä synkkä, kuin se edellinenkin, eikä aamun aurinko riittäisi millään valaisemaan muuta, kun Kallion rapaisen kirkon ja sen ajatuksen, että kun se seuraava ilta taas tulisi, olisin mä jälleen joko sammuneena vieraaseen sänkyyn, tai unohtuneena jonnekin sinne kuljetun matkan varrelle.
Jonnekin sinne, missä ei olisi mulle tarjolla enää mitään muutakaan turvaa.
~
Mä kuitenkin todella pelastuin, ja sen ansiosta mä seisoin viime lauantaina siinä pöydän ääressä Espoossa, yrittäen parhaani mukaan kuunnella, oppia ja sisäistää asioita.
Mä töppäsin siinä kyllä monta kertaa niin, että jos vielä osaisin punastua, niin varmaan olisin tehnytkin niin, mutta kun osa lyönneistä kuitenkin onnistui (ja opettajalta pääsi aidon kuuloinen hihkaisu), tapahtui siinä jotain outoa.
Mä kuulin kyllä sen vetäjän hyväksyvän murahduksen, mutta sen sijaan, että olisin nähnyt sen biljardisalin ympärilläni, mä siirryin ajassa - ja omassa historiassani - taaksepäin hetkeen, jota mun on ollut tosi vaikea unohtaa.
~
Hetkeksi bilispöydät ja pokaaleja keränneet äijät siis hävisi siitä mun ympäriltä, ja mä siirryin takaisin ajassa siihen yöhön, jona vesipisarat valui mun märistä hiuksista ja pohjaton yksinäisyys valtasi mun mielen siinä kadulla Kurvissa.
Yhtäkkiä mä en nähnytkäänn enää sitä opettajaa, enkä mä tuntenut keppiä kädessäni: jäljellä oli vaan se jääkylmä, loputon ja masentava sade mun niskassa.
~
Niin mä sit tuijotin Hesaria vuoroin kumpaankin suuntaan samoin, kun sinä yönä vuosia sitten, ja yritin samalla miettiä, että mitäs vittua nyt.
Sekunnin murto-osan mä olin molemmissa paikoissa yhtä aikaa: sekä siellä sateessa Kalliossa, että Espoossa, siinä vihreän, upouuden veran äärellä.
Aika lakkasi kulkemasta, ja siinä hetkessä myös mun hengityskin pysähtyi.
Se oli siis se sellainen hetki, jona mä ymmärsin jotain uskomatonta.
Mä ymmärsin, että olin tosi pitkään tehnyt monia juttuja väärin (sekä biliksessä että elämässä), mutta nyt, kun mulle oli opetettu ja näytetty parempia tapoja tehdä ne samat asiat, olisi täysin musta itsestäni kiinni, mitä mä sillä uudella tiedolla sen hetken jälkeen tekisin: tekisinkö jotain hienoa, vai heittäisinkö nekin vaan taas menemään.
Jatkaisinko mä siis edelleen itkua siinä kadulla - luovuttaneena ja yksin - vai kävisinkö mä vielä siihen viimeiseen taistoon.
Siihen taistoon, joka ehkä - kaikesta huolimatta ja kuitenkin - saattaisi muuttaa kaiken, mitä vielä on tulossa ❤️
HYVÄÄ SYNTTÄRIÄ MINÄ!!
