LUKU 63. NÄEN SINUT... NÄE SINÄKIN MEIDÄT
Elämän kulkua on mahdoton estää, ja kun ongelmat vyöryy meidän yli - yrittäen hukuttaa alleen kaiken elävän – on ainoa vaihtoehto vetää keuhkot täyteen ilmaa ja toivoa, ettei happi lopu kesken.
Mä kävin itse tossa vähän aikaa sitten psykan polilla tapaamassa mun hoidosta vastaavaa työntekijää (hoito aloittettiin uudestaan, kun mun bipo otti pikkasen takapakkia), ja hän sanoi jotain, joka jäi mua mietityttämään. Tää ajatus ei siis oo mikään maata mullistava tai kosminen tie ymmärrykseen, mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin tehokas.
Hän käytti sitä kaikille varmasti tuttua ilmaisua: kun sä olet lentokoneessa ja happimaskit putoaa katon luukuista, sanotaan kaikissa ohjeissa hy-vin sel-vä-sa-nai-ses-ti, että laita naamari ensin omille kasvoille ja käänny vasta sitten auttamaan vieruskaveria.
Yep. Hieno esimerkki kaikkineen, sillä vain täydessä toimintavalmiudessa meillä on mahdollisuus pelastaa nekin, jotka muuten olisi pulassa ilman meitä.
Vain hoitamalla itsemme kuntoon, me voidaan jakaa omasta energiasta sille, joka muuten hukkuisi siihen aaltoon, joka parastaikaa lyö meidän yli.
Me voidaan olla – ja ollaankin – koko ajan konkreettisesti olemassa muillekin… mutta jos se meidän henkilökotainen olemisen taso järkkyy, aletaan me lipumaan pois muidenkin saatavilta.
Tää on se juttu, jota olen pyöritellyt päässäni tämän aamun, sillä tänä iltana posahtaa: mut on kutsuttu Vihtiin puhumaan omasta päihdehistoriastani ja siitä, kuinka kaikki silloin koululaisena alkoi.
Koska mä voin melkein satavarmasti lyödä vetoa, että joku kysyy, mitä oltaisiin voitu mun kohdalla tehdä toisin, ajattelin mä pureksia sen osiin tänne jo pelkästään siksi, että saan itse(kin) langanpäästä kiinni ennen H-hetkeä. Mitä se siis olisi ollut? Mikä olisi auttanut mua silloin, kun tuntui, että olen aina ja pysyvästi kaiken toimivan avun ulottumattomissa.
Mä olisin nimittäin kuulkaa itse tarvinnut silloin vertaista, ja hyvin kipeästi vieläpä. Mä olisin kaivannut jotakin ihmistä, joka olisi happimaskien pudotessa pistänyt kokemuksen tuomin, varmoin ottein naamarin ensin omille kasvoilleen ja kääntynyt sitten auttamaan minua… Auttamaan ja sanomaan, että "ei hätää, me kyllä selvitään tästä yhdessä".
Mulla oli toki silloin jo huolesta soikeat vanhemmat (ja myöhemmin myös paljon erinäköisiä ammatti-ihmisiä siinä ympärillä) tuumailemassa, että mikäköhän mua oikein vaivaa. Mulla oli auttajia jos jonkinnäköisiä, mutta se mikä ystävien lisäksi puuttui, oli se sellainen ihminen, joka olisi kokenut saman ja selvinnyt silti kokemuksistaan hengissä.
Mä olisin tarvinnut jonkun ihmisen, joka olisi ymmärtänyt mun tuskan, tunnistanut mun tarpeen ja tarttunut siihen siten, kuin vain itse sen kaiken kokenut pystyy.
Olisin siis tarvinnut toivoa, joka olisi pohjautunut aitoon ja elettyyn elämään… eikä aina pelkästään siihen, mitä ne tilastot ja kauan sitten kirjoitetut väitöskirjat oli (aikoinaan) asiasta mieltä.
Joo… Kun mä siis tänään pääsen paikanpäälle kertomaan omasta kokemuksestani, mä yritän parhaani mukaan välittää tämän viestin niille, jotka kuuntelee ja niille, jotka haluaa auttaa. Aina se kirjoista opittu pätevyys ei sun potilasta tai oppilasta tai asiakasta pelasta… vaan joskus me tarvitaan ihminen, joka ei pelkää pistää käsiään siihen samaan mutavelliin, jonka peitossa tarvitsija sillä hetkellä on.
Älkää siis tekään pelätkö tuntemattoman edessä. Tekevälle sattuu aina, ja vaikka sen ensihädässä ajatteleekin olevan kamalaa ja kuolemaksi, voi lopulta huomata, että vain sen kokemuksen kautta me ollaan jo todella paljon lähempänä sitä surullista hahmoa, joka muuten jäisi yksin pimeään.
Esimerkin voima ei ehkä ole myöskään aina se, mikä jokaiseen tehoaa. Ei tarvitse olla superihminen aamusta iltaan ja niin hyveellinen, että Jeesuskin punastuu, vaan täytyy olla aito ja yrittää ymmärtää silloinkin, kun kokee itse olevansa ihan pihalla.
Aitous on sitä, mihin reagoidaan. Vaikka se omakohtainen kokemus uupuisikin, on reilua sanoa, että "mä en tiedä, mutta haluan yrittää".
Haluan auttaa sut niin pitkälle, että elämä taas maistuu ja jalat kantaa… ja haluan saada sut muistamaan, että niin kauan, kun on toivoa, on myös tulevaisuus.
Nähdään siis tänä iltana Vihdissä!
Metta S. & Kimalle.fi
❤️