LUKU 67. SOTAISA MIELENI

Kuinka monta kertaa tekin ootte täällä lukeneet mun rakoilevasta psyykkeestä ja pahasta olosta… ja kuinka monesti mun kohtaama kipu on välittynyt julkaistujen lukujen rivien välistä tavalla, jota on vaikea erehtyä luulemaan miksikään muuksi, kuin vaikeiksi vastoinkäymisiksi.

Yksi toisensa jälkeen.

Asioilla on kuitenkin tapana joko monistua tai muuttaa muotoaan - as we roll through life - ja niin on käynyt tälläkin kertaa. Kun mä vaan en luovuta, ei kukaan saa revittyä mua silleen maahan, ettenkö mä jo hetken päästä olisi päättäväisenä nousemassa taas ylös.

~

Jotkut tykkää sanoa sitä vertaansa vailla olevaksi sisuksi, toiset päättäväisyydeksi ja osa jopa jääräpäisyydeksi, mutta onneksi sillä ei kuitenkaan ole nyt just niin väliä…

Nimittäin ainoa, mille oikeasti kannattaa nostaa kädet ilmaan ja laulaa luikauttaa ilmoille muutamat hail maryt on se, että se toimii.

Mä en ole koskaan ollut luovuttaja, enkä myöskään se tyyppi, joka kaaduttuaan jää maahan makaamaan ja ulisemaan haavaa, jota kukaan muu ei pysty edes näkemään. Vaikka mä kuinka olisin ollut vielä edellisen - ja sitäkin edellisen - taistelun uuvuttama, marssitan mä joukkoni aina vain kohti seuraavaa taistelua niin kauan, kun tarve sitä vaatii… koska muita vaihtoehtoja ei ole.

Joku saattaisi sanoa, että voittaakseen koko valtavan sodan, täytyy ensin voittaa ne pienemmän mittakaavan mittelyt… ja ne on kuulkaa niitä, joihin ei välttämättä tarvita isoa armeijaa ollenkaan.

Ne on niitä, jotka käydään vastustajan mielessä, eli siellä, minne vastapuoli toivoo, ettei kukaan pysty näkemään.

Se on se pimeä nurkka meidän jokaisen päässä, jota suojataan ja puolustetaan muilta siihen viimeiseen mieheen… viimeiseen hengenvetoon ja viimeiseen vippaskonstiin, mitä meiltä enää sieltä tyhjiin kalutusta taikahihasta löytyy.

Joo. Kun sitä paikkaa ympäröivät muurit sortuu, me ollaan täysin alasti ja keinottomia jatkamaan taistelua… ja siksi kannustankin ihan jokaista tekemään evakuointisuunnitelman valmiiksi siltä varalta, että muu puolustus ottaa ja lopulta pettää.

No, joka tapauksessa nää sotajutut saa nyt riittää. Mä haluan päästä jo kertomaan teille, mikä on muuttunut tässä viimeisen parin viikon aikana.

Nimittäin mä olin jo huomaamattani unohtanut täysin, millaista on elämä ilman niitä sodan kauhuja ja jatkuvaa valppaana oloa. Mä olen taistellut niin kauan, että olen jotenkin turtunut sille kaikelle… Kasvanut kiinni siihen olemisen tilaan, jossa nukutaan toinen silmä auki siltä varalta, että ilmahälytys soi taas läpi koko kaupungin… ja no, sitten taas mennään.

Mutta jotain maailmaa mullistavaa on nyt selvästi päässyt tapahtumaan, jotain ihan uutta: mä voin ilokseni kertoa, että kaikki taistelut mun elämässä tuntuu tauonneen hetkeksi.

Ekaa kertaa ehkä koskaan musta tuntuu, että mulla saattaisi olla aikaa ja jaksamista lähteä katsomaan, miltä se kultainen keskitie oikein näyttää, ja mistä se löytyy… sillä mä en ole nähnyt sitä koskaan ennen, enkä mä siksi myöskään tiedä (vielä), että minne se johtaa.

Mä kirjoitin päiväirjaani kaksi päivää sitten näin: "niin lapselliselta, kuin se saattaakin kuulostaa, musta tuntuu tällä hetkellä, että kaikki tää aito ja riemastuttava onni on kuin sitä parantavaa salvaa mun rohtuneelle ja tulehtuneelle sielulle. Mä voin tuntea, kuinka haavat kuroutuu yhteen muodostaen arpia, ja murtumat suoristuu ja alkaa sitten taas luutua silleen, kuin jo aikoja sitten olisi ollut tarkoitus".

Nii-in. Musta tuntuu, että jos saan jatkaa tätä vielä ihan vähän, niin ehkä se loputon kipu alkaisi vähä vähältä irrottamaan otettaan minusta. Ehkä mä saisin ihan vähän lisää aikaa ja vielä pienen palan kuulumista ja sitä, ettei satu koko ajan.

Mä en vaadi mitään, vaan toivon ja pyydän, että saisin nauttia vielä hetken. Mä ymmärrän, että mun kuuluu kohta taas irrottaa ja palata omaan elämääni, mutta jos mä saisin olla täällä vielä ihan pienen hetken… Sillä sitten mä lupaan, että jaksan taas taistella, jaksan taas tulla lyödyksi kumoon ja tönityksi, kun makaan jo maassa.

"Anna mun jooko olla vielä hetki näin, hetki rauhallinen ja onnellinen ja kokonainen. Kyllä mä sitten jaksan taas taistella ne taistelut, jotka on väsyttäviä ja loputtomia ja tekee enemmän hallaa, kuin minkäänlaista hyötyä.

Sitten mä jaksan olla taas vahva.

Mä jaksan taas olla teflonia ja nostaa pystyyn kaikki ne sortuneet muurit, jotka rakennettiin sen viimeisen sopen ympärille, suojaamaan sitä vähää, mikä enää tuntuu ja on hyvää".

Tänne mä haluaisin jäädä, mutta ymmärrän, ettei se ole vaihtoehto. Mutta jos saan ottaa pienen palan mukanani, niin ehkä mä sitä katsellessani muistan, miltä se kultainen keskitie minusta tuntui.

Miltä se näytti, ja minne voisin vielä joskus ehkä päästä ja palata <3

Siinä on mun hail Mary… missä on sun?