LUKU 68. SE PÄIVÄ, JONA MAAILMANI ROMAHTAA

Niin… Se just. Se päivä, jona kaikki on ihan yhtä hyvin, kuin eilenkin.

Vai onko? Onko mulla edelleen ihana koti, 4 maailman mahtavinta kissaa ja työ, josta olen saanut nauttia enemmän ja pidempään, kun vielä koskaan ennen mistään. Onko mulla vieläkin muutama tosi hyvä ystävä ja perhe, joka kaikesta huolimatta välittää? Ihmisiä, joita munkin mielipide kiinnostaa ja lupa toteuttaa itseäni kirjoittamalla. Onko? No on, mutta silti mä heräsin taas tänä aamuna sellaiseen ahdistukseen, masennukseen ja suoranaiseen vitutukseen, että no… vahinkoja saattaisi sattua vähemmästäkin.

Ja tää on se hetki, kun mä huomaan epäileväni kaikkea: mä epäilen omia kykyjäni, omaa jaksamistani, haluani, arvoani ja sitä, tuleeko tästä oikeesti hevonpersettä. Ja mitä tapahtui? Siis mitä oikeesti tapahtui eilisen ja tämän päivän välissä, kun kerta eilen oli vielä ihan hyvä fiilis ja olo… ja nyt mä kuitenkin haluan vain kuukahtaa peiton alle ja olla nousematta enää koskaan.

Vetää Ruususet ja lyödä kattilalla päähän sitä, joka ees yrittää tulla pussaamaan tai muuten herättelemään.

Joo. Vaikka mä jo enemmänkin, kuin 80% ajasta koen olevani hyvin hyvin sinut itseni ja oman elämäni kanssa, tulee aina välillä näkyviin myös se 20 pinnaa, joka repii kaiken ja saa mut turhautumaan.

Jos siis ollaan ihan rehellisiä, niin mä en inhoa mitään niin paljon kuin sitä, etten ymmärrä jotain: etten ymmärrä, mikä tän aiheutti, mistä tää tuli ja milloin se taas lähtee.

Miksi musta jälleen kerran tuntuu tältä, ja miten helvetissä saan käännettyä kytkimen sellaiseen asentoon, ettei näin kävisi koskaan -ikinä- enää.

Mä kerron teille nyt myös yhden mun salaisuuden: aina silloin, kun näin käy, mä tunnen itseni jotenkin tosi kiittämättömäksi ja epäkelvoksi ihmiseksi.

Mähän olen kuitenkin edelleen hengissä (mitä moni muu ei ole), mä olen raitis (mitä moni muu ei todellakaan ole) ja mulla on oikeesti asiat aika hyvin (mitä moni muu ei voi omistaan sanoa).

Joten miksi, MIKSI musta tuntuu näin pahalta.

Pahalta ja suorastaan sairaalta.

Tottakai tässä vuosien vieriessä on ollut myös pakko yrittää ymmärtää se, että tää vähän niin kuin kuuluu taudin kuvaan. Että oli tilanne kuinka hyvä tai huono tahansa, voi aina mennä myös vielä paremmin tai huonommin.

Vaikka mä syön tunnollisesti mun lääkkeet ja tarkkailen tilannetta haukan silmin, tulee välillä puskista eteen sekin hetki, jona mä yllätän itse itseni ihan täysin.

Mä olen saattanut voida eilen vielä ihan tosi hyvin, mutta herätä silti tähän kyseiseen aamuun niin ahdistuneena, että jopa huomisen tulo alkaa epäilyttää. Onko musta tähän? Entä riittääkö se, että toivon parasta, vai olisiko tässä kohtaa jo syytä luovuttaa.

Luovuttaa ja palata sinne, mistä aikoinaan tulinkin.

Mennä takaisin siihen pimeyteen, epävarmuuteen ja kuolemaan, joka joskus oli se mun "cup of tea".

Jaaaa paskan vitut.

Saatanan helvetin perkeleen vitutuksen ylivoimainen ahdistus, ja silleen.

Tuntuuko paremmalta? Jos ei, niin toista koko litania uudestaan ja vielä uudestaan niin kauan, että alat jo unohtaa, mikä tän kaiken alunperin pisti edes liikkeelle.

Meillä (ei minulla eikä sinulla) ole varaa kaatua nyt ja palata sinne pimeyteen… kun me kerta ollaan näin pitkällä jo.

Me ollaan tässä ja nyt, eikä menneisyyteen palaaminen tuota muuta, kuin yhtä paljon pahaa oloa kuin se, mistä me ollaan jo rämmitty läpi.

Ei luovuteta kuulkaa nyt.

Pure siis sinäkin hammasta ja huuda vaikka vähän - jos se auttaa - sillä mehän jatketaan eteenpäin.

Mä en anna itseni kaatua, jos se yhtään on minusta kiinni.

Äläkä säkään anna.

Juu. Niin perseestä, kun tää kaikki onkin, näitä päiviä tulee ja tulee varmasti jatkossakin. Jokainen meistä on ihminen ja siten tunteet kuuluu siihen aloituspakettiin, joka me aikoinaan kättäriltä saaatiin… kun lähdettiin ekaa kertaa kohti sitä meidän uutta loppuelämän kotia.

Tunteet hajottaa, hallitsee ja kasaa meidät taas entiselleen, mutta vain, jos me tehdään yhteistyötä… sillä muussa tapauksessa me voidaan tosiaan jo suosiolla palata siihen katuojaan, josta vähän aikaa sitten lähdettiin liikkeelle.

Me, meidän mielialat, meidän tunteet - ja se niistä aiheutuva hävityksen kauhistus - ollaan kaikki yhtä.

Mäkin yritän siis vaan kestää, ja mennä jo vittu eteenpäin.

Huominen nimittäin tulee, ja ylihuominen kans.

Elämä jatkuu.

P.S. Jos ei vielä viikonkaan jälkeen ala homma luistamaan, niin sitten voidaan avata tää keskustelu uudestaan ja kiroilla vielä vähän lisää. Se on ihan tieteellisesti todistettu, että perkeleet ja saatanat helpottaa oloa, joten kyse taitaakin siis olla vain siitä, ettet ole kiroillut tarpeeksi kovaa.

Nyt on lupa huutaa.

Nähdään tulevaisuudessa!

Metta S. & Kimalle.fi