LUKU 69. WILD CARD

Siitäkin huolimatta, että mä tänä päivänä voin jo nähdä päässeeni aika pitkälle, syö muakin välillä edelleen se kauhea tunne, että kaikki tää on tavalla tai toisella vain väliaikaista. Että hetkenä minä hyvänsä uusi paskamyrsky puhkeaa ja kaikki mulle tärkeä huuhtoutuu hylkytavaran mukana mereen, kadoten iäksi.

Mä en osaa sanoa, mistä se kamala tunne tulee, että jotain on tapahtumassa: olenhan mä kaikkia epäilyksiä vastaan sinnitellyt näinkin pitkälle.

Mulla ei myöskään ole enää minkäänlaista halua palata kaduille, putkaan tai Hartsuun selviämään… mutta jostain syystä ne seireenit yhä edelleen kutsuu mua takaisin hävityksen keskelle.

Kai sitä voisi periaatteessa joo sanoa, ettei pessimisti pety jos varautuu kaikkeen, mutta mun mielestä se on surullinen tapa katsoa tätä maailmaa. Kyllä mä ainakin itse haluaisin jo pikkuhiljaa päästä eroon tästä jäytävästä pelosta, että aamulla mä herään keskeltä salamoivia myrskypilviä.

Mä haluan kuitenkin - kaikesta huolimatta - elää onnellisena ja uskoen, että näiden itsensä täyttävien ennustusten aika olisi kohta jo ohi.

Mä olen ansainnut onneni, joten voisiko tää pelko jo kohta suksia pois mun päältä.

Kaikesta tästä turhautumisesta huolimatta mä kuitenkin luulen, että tää on aika normaali reaktio kenelle tahansa, joka on kävellyt läpi helvetin ja selvinnyt.

Vaikkei enää näkisikään liekkejä, pystyy silti vielä pitkään haistamaan savun leijumassa siinä ympärillä, kuiskimassa niistä raunioista, joka nyt on jo pitkään ollut jäämässä taakse.

Tietty tää todella voi olla se käännekohta, jossa niillä omilla päätöksillä on kaikkein eniten väliä, joten mun näkemys tulee tässä: jatka säkin matkaa ja yritä unohtaa se pelko, joka kahlitsee sekä sut että mut kauas sinne menneeseen.

Vain menemällä eteenpäin me pidetään huoli siitä, että se suru ja elämän ruma puoli jää taakse, eikä - toivottavasti - koskaan enää palaa.

Mitä se sitten on, mitä voi itse tehdä estääkseen tulipaloa roihahtamasta taas liekkeihin? Mä uskoisin, että aika näyttelee isointa osaa siinä mielessä, että odottelu saattaa olla viisain strategia silloin, kun ei ihan ole varma, mitä huominen tuo tullessaan.

Tottakai se kuulostaa pelkästään megatylsältä vain odotella ja toivoa parasta, mutta kai se vaan on just niin, ettei hätiköimällä tähänkään mennessä olla saatu muuta, kun kipeästi näpeille.

Me ei kukaan enää haluta, että historia jälleen toistaa itseään… joten me kaikki siis varmasti ymmärretään, että nyt niitä asioita täytyy ruveta tekemään toisin.

Sitä paitsi: kukaan ei ikinä oo väittänyt, että siinä odotellessa tulisi kääntää aivot offline-tilaan ja lakata elämästä.

Tää on siis se pattitilanteeksikin nimitetty hetki, jona mä - ja myös moni, moni muu - olisi ennenvanhaan sortunut ja komeasti.

Mä olisin steppaillut hetken paikoillani lähtökuopissa miettien, että "eihän yksi kerta tapa, vaan vahvistaa" ja lähtenyt sitten vauhdilla liikkeelle taakseni katsomatta.

Kärsivällisyys ja harmonia ei oo koskaan kuuluneet mun(kaan) vahvuuksiin, ja siksi odottelu onkin usein se asia, joka tappaa musta ensin motivaation ja sitten kyvyn loogiseen ajatteluun.

Ennen - tässä nimenomaisessa kohdassa - olisi ollut täysin turhaa yrittää puhua järkeä tai kääntyä takaisin… mutta niin pitkälle on siitä onneksi tultu, että tässä hetkessä jo tiedän, millainen tuho siitä väistämättä seuraisi.

Niin… Ei siis sillä, ettäkö mulla todella olisi tarve käyttää enää mitään. Ennemminkin kyse on siitä, että tän "epävarmuuden" ja hämmennyksen sietäminen tuntuu melkein yhtä vaikealta kestää, kuin kova stressi tai jatkuva paine tuottaa tasalaatuista tulosta jostakin, jonka anatomiaa en vielä tunne.

Se on todella jännä ja täysin järjenvastainen fiilis, kun kaikesta koetusta (ja voitetusta) huolimatta edelleen pelkää pahinta… Pelkää siitäkin huolimatta, että ne vanhat jutut on taaksejäänyttä elämää ja ainoa, mikä nyt voi satuttaa, on se oma väärä päätös väärään aikaan.

Kyse taitaa siis olla ennen kaikkea siitä, ettei luottamus omaan itseen ole vahvistunut samaan tahtiin kykyjen kanssa: se ei oo mikään salaisuus, ettei mulla koskaan ole ollut näin paljon menetettävää.

Näinhän se joo on: mulla ei eläessäni ole ollut näin paljon hävittävää, ja se jos joku on omiaan lietsomaan painajaisia ja pelkoa menetyksestä.

Mä en siis ollenkaan epäile valitsemaani suuntaa ja sen oikeutta, vaan ennemminkin murehdin sitä mahdollisuutta, että kaikki, jonka eteen olen raatanut ja tehnyt duunia, on liian herkkää ja mahdollisesti jopa katoavaista.

Kyse on siis suurimmaksi osaksi siitä pelosta, että kaikki tää kaunis, tärkeä ja kotoisa viedään multa siksi, etten ole pystynyt "tämän parempaan".

Että kaikesta tehdystä duunista huolimatta mun hartaudella rakennettu, kaunis olkikatto romahtaakin sisään tappaen kaiken, mitä sen alle jää… Ja vaikka mä tällä kertaa olisin itse satavarma siitä, ettei vika todellakaan ollut minussa, katsoisi muut siinä ympärillä mua tietäväisinä ja varmoina siitä, että nyt on rakennusmestari tainnut juopotella tehdessään.

Mä en varmastikaan voi olla myöskään ainoa raitistunut, jonka päässä myllää se ajatus, että "kohta noi tajuaa, että oon pelkkä huijari, enkä oikeasti osaa mitään". Että "kaikesta tehdystä duunista huolimatta mä olen edelleen heikko ja lähempänä kokeilukappaletta kuin valmista, viimeisteltyä tuotetta".

Ja vielä viimeisenä se, että "tulen loppuelämäni olemaan jonkinlainen B-luokan kansalainen ja siksi vähemmän tärkeä, kun kaikki muut mun ympärillä".

Eikä mun ponnistelut tule siksi koskaan loppumaan…

Mutta onneksi se ei oo totta.

Hell to the no!

Me ollaan kuitenkin ennenkin täällä pohdittu sitä, mikä älytön määrä valtaa meillä on kaikilla suhteessa meidän omaan elämään ja tulevaisuuteen.

Me voidaan kaikista niistä halvaannuttavista peloista ja epävarmuuksista huolimatta rakentaa jotakin sellaista, joka tukee meitä.

Luoda sellaisia aikaa kestäviä merkityksiä, jotka jatkossa vahvistaa meidän mahdollisuuksia rikkomisen sijaan.

Jokaisella meistä on oikeus nähdä itsensä tärkeänä osana sitä rakennelmaa, joka meidän edessä kohoaa kohti taivaita.

Jokaisen panos ja yritykset onnistua tulisi palkita sellaisenaan, eikä missään tapauksessa lähteä ruokkimaan sitä epävarmuutta, joka saa meidät välillä horjahtamaan.

Se kun kuitenkin kuuluu asiaan, ihan niin kuin ne kysymyksetkin, että "miten helvetissä tätä juttua oikein ohjataan".

Me opitaan matkalla… 

ja sitten me ollaan valmiita tekemään historiaa.