LUKU 70. SAIRAUS ALKAA... C:LLÄ?

En tiedä teistä muista, mutta mä tuun ainakin itse muistamaan ikuisesti sen hetken, jona kuulin, että oon saanut C-hepatiittitartunnan.

Siihen asti mä olin nimittäin aika sulavasti onnistunut väistelemään vastuun pitkää varjoa… mutta kun teloittajan kirves lopulta heilahti - avain kääntyi lukossaan viimeistä kertaa - olin mä hetken täysin vailla suunnitelmaa ja suuntaa, minne siitä enää jatkaa. Mä istuin penkissäni turtana… enkä kertakaikkiaan pystynyt käsittämään, miten olin siihen jamaan joutunut.

Mikä niistä mun silmien ohi viuhuvista muistoista - eletyistä hetkistä - oli se, jossa olin tullut astuneeksi polultani niin kovin pahasti harhaan.

Niihin aikoihin, kun mä käytin vielä kamaa pistämällä, oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että kaikilla muillakin porukasta oli jo tartunta. Se sairaus seurasi meitä kaikkialle samalla tavalla, kuin lampaitaan paimentava koira… ja sillä oli hyvät oltavat meidän alati kasvavassa laumassa, jossa epätoivo, rappio ja rikokset piti tehokkaasti huolen siitä, ettei kukaan koskaan päässyt karkaamaan porukasta liian kauas.

Niin se tauti siis temmelsi Kallion kaduilla ja levisi kuin kulovalkea pitkin itää. Mä en koskaan ollut tullut ajatelleeksi, että voisin pelkästään ajattelemattomuuttani asettaa jonkun toisen vaaraan… mutta yhtäkkiä se olikin mun seura, joka saattaisi pitkässä juoksussa jopa tappaa.

Mä en tietenkään osaa muiden taisteluista kertoa, mutta mulle itselleni se taudin kantaminen oli siihen mennessä pökerryttävin ja lannistavin isku, jonka olin matkani varrella ottanut. Ei mua kauaa ollut pitänyt maissa öyskyt, hyväksikäytöt tai ees Kisiksen ahdas putka… mutta se tartunta, se sairaus.

Nimittäin jälleen kerran jokin ulkopuolelta tullut tekijä erotteli mut muista tavalla, joka auttamatta leimasi mut muita huonommaksi… eikä se tuntunut kuulkaa yhtään hyvältä.

Silloin mä todella sain kertarysäyksellä suolaisen maistiaisen siitä, kuinka alas olin tullut vajonneeksi, enkä mä osannut ajatella sitä niin, että kyllä suuretkin välillä sortuvat.

Mä olin oman elämäni suurin häpeäpilkku, enkä mä enää koskaan katsoisi itseäni samalla tavalla.

"Tää on lopun alkua", mä muistan ajatelleeni. "Kaikki kova duuni ja unelmat unohtuu, eikä mulla sitten koskaan ollutkaan oikeesti mitään väliä".

Joo… en oikein tiedä, kuinka kuvailisin sitä lopen lohdutonta tunnetta, joka sai mut siinä hetkessä unohtamaan toivon tärkeyden tyystin. Yhtäkkiä vaan tuntui, kuin mun kehossa olisikin ollut mun itseni lisäksi myös joku toinen…

Joku sellainen täysin vieras, joka tulisi vääjäämättä pitämään huolen siitä, että kaikki jäljet mun olemassaolosta pyyhkiytyisi pois, ehtimättä päästää ääntäkään.

Sinä päivänä mä todella harkitsin hukkumista siihen pimeyteen, joka vaani kaikkialla mun ympärillä. Olisi ollut helppo sulautua osaksi sitä pyörteilevää sysimustaa, jonka sisällä kaikki mahdollisuudet parempaan lakkaisi kuitenkin lopulta olemasta.

Vaikka mun suurin voimavara on aina ollut se usko, että osaan kyllä selviytyä mistä tahansa, oli se sellainen hetki, jona unohdin oman potentiaalini olemassaolon tyystin.

Mä unohdin, kuka olen… ja mä unohdin, että selkä seinää vasten musta tulee luonnonvoima, jolle ei mikään pimeys pärjää.

Joo. C-hepatiitti on onneksi siinä mielessä armollisempi tuomio, kuin HIV, että se on parannettavissa lääkehoidolla. C:n saa siis kyllä spesifioidulla täsmäiskulla kitkettyä pois juurineen… mutta silloin, kun munkin tiedot kirjattiin muiden vaaralliseksi luokiteltujen taudinkantajien rekisteriin, oli hoitoon pääsy vielä hyvin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Myös minua kieltäydyttiin hoitamasta niin usein, että aloin pikkuhiljaa todella uskomaan, että kuolisin maksakirroosiin. Mä ajattelin lannistuneena, että pian olisin kauttaaltaan pääsiäistipun keltainen ja niin kipeä, että löytäisin itseni jälleen sairaalasängystä… ainoana erona edellisiin se, että tällä kertaa mä todella tietäisin kuolevani.

MUTTA. Sit tuli kuitenkin sekin päivä, kun lopetin käytön ja aloitin hoidon, ja ekaa kertaa diagnoosin saamisen jälkeen näkyi horisontissa pilkahdus toivoa.

Oli kehitetty uudenlainen tehohoito C-hepatiitin häätämiseksi, ja mun suuri kunnia oli päästä aloittamaan lääkitys ekojen joukossa.

Kaukana oli siis vihdoin ne päivät, kun lääkäri toisensa perään naureskeli sanoessaan, että en ollut kannattava sijoitus niin kalliiseen hoitoon…sillä siinä samalla, kun näytin heidän kaikkien olleen väärässä, jotain isoa liikahti paikoilleen myös mun suhteessa mun omaan itseen.

Sitä mukaa, kun häätölääkityksen loppu alkoi pikkuhiljaa antaa merkkejä itsestään, mä huomasin olevani ensi kertaa ehkä vähän valmiimpi antamaan itselleni anteeksi… ja se oli kuulkaa jotain ihan täysin uutta… ja tuntui tosi hyvältä.

Vähä vähältä mä opin siis ajattelemaan, että minäkin olen toisen mahdollisuuteni ansainnut, ja että voisin vihdoin ainakin yrittää ymmärtää, miksi kaiken tän täytyi tapahtua.

Viruksen heiketessä minä vahvistuin… ja kasvavien voimien mukana tuli varmuus siitä, että ansaitsen jotain paljon parempaa, kun paskaset vedot hylätyllä bussipysäkillä, seurana vain hiljainen yö ja hyvin häilyvä käsitys siitä, että missä helvetissä mä oikein edes olen.

Siihen hetkeen jäi painava pala mun itsevihasta, iso osa mun häpeästä ja monta sellaista ajatusta, jotka alkoi sanoilla "en pysty" tai "olen liian väsynyt".

"Mulla ei ole enää voimia jatkaa eteenpäin", tai "ehkä kaikki muut on sittenkin oikeassa".

Jep. Mä en ehkä ollut niin iso klisee kuitenkaan, että olisin siinä samassa alkanut tehdä unelmistani totta ja rakastaa kaikkia ympärilläni.

Mä olin yhä skeptinen sen suhteen, pystyisinkö todella voittamaan kaikki ne speksit, jotka oli jo realiteettien rakenteissa mua vastaan.

Sen mä kuitenkin myönnän tänään, että koin ekaa kertaa tosi pitkään aikaan olevani valmis jatkamaan eteenpäin kohti huomista. Mä olin silleen voimaantunut, ettei tulevaisuus enää pelottanut samalla tavalla, kuin ennen… ja vaikka kaikki meniskin taas ihan suoraan vituiksi ja reisille, mä voisin silti sanoa tehneeni sen oman absoluuttisen parhaani.

Mä sanoisin, että taistelin aina viimeiseen mieheen… vaikkei palkinnosta ollutkaan takeita.

Joten: mä olin saanut sen uuden mahdollisuuden tehdä niitä parempia valintoja, joista mä täällä teillekin aina puhun. Sillä hetkellä mä ekaa kertaa koskaan tiesin, että halusin sittenkin elää.

Elää silleen, ettei homma olis aina vaan pelkkää selviytymistä ja sietämistä: mä halusin elämän, joka menis eteenpäin… eikä aina vaan kohti hautaa ja helvettiä ja harmaita kiviseiniä.

Auringonnousujakin on paljon kivempi katsoa, kun niitä ei rajaa tai rajoita kalterit… ei kiinteät, eikä kuvitteelliset 💜

MAHTAVAA MERKKIPÄIVÄÄ KIMALLE

JA

KAIKKI ME LUKIJAT!

Seuraavat 70 lukua on tietty vasta tulossa… mutta yhdessä me pidetään huoli siitä,

että tarina jatkuu ja ikkunassa on vastakin valo kaikkia niitä varten,

joiden tulevaisuus on vasta matkalla.

Pysykää lujina, taistelut voitetaan yhteistyöllä.

Let's make this shit happen.

See you on the other side 🔥

Metta S. & Kimalle.fi