LUKU 71. IHMEMAAN VARJOISSA

Useimmitenhan media syöttää meille vain kahdenlaista kuvaa addiktin elämästä. Joko me ollaan kaivettu niin syvä kuoppa, että taidetaan kohta jo olla Kiinan puolella, tai sitten ollaan jutun mukaan oltu - mun tavoin - 5 vuotta raittiina ja elämä on ihanaa.

Sen artikkelin mukaan me ollaan selvitty elämämme vaikeimmasta taistelusta - mikä on tietysti totta - eikä meistä kenellekään tulis siksi "enää koskaan mieleenkään kaivata takaisin sinne, mistä lähdettiin alunperin kiipeämään".

Me ollaan oman sankaritarinamme kiistattomia supernaisia ja -miehiä… ja siksi saattaakin tuntua tosi väärältä myöntää, että välillä - sillä kaikkein synkimmällä hetkellä - me kaivataankin takaisin.

Mun oma mielipide on nimittäin se, että nämä kaksi tarjolla olevaa roolia - rapanisti vailla tulevaisuutta tai kultalusikan pyllystään löytänyt lottoarpa - on annettu meille ulkopuolelta. Me ollaan jälleen Joko Tai… eikä sen jälkeen voi enää mitään muuta ollakaan, koska koko maailma näkee ja on pistänyt meidät siihen annettuun muottiin.

Me ollaan nyt Joko. Tai.

Joko… Tai.

En siis tiedä teistä, mutta mun mielestä se on aika kiillotettu ja mustavalkoinen kuva, joka saa lukijan unohtamaan tyystin, kuinka paljon niitä eri harmaan sävyjä mahtuu kaikkien muidenkin todellisuuteen.

Minä en ole vain yhden kolikon kaksi puolta, vaan ennemminkin verrattavissa marmorikuulan.

Siitä ei puolet lopu kesken, vaikka kääntelisi kuinka.

Mä puhun nyt siis tietenkin siitä hyvin hämmentävästä, häpeää aiheuttavasta ja huonommuutta meihin pakkaavasta fiiliksestä, jonka kieltäminen kuitenkin on itsepetosta… ja siksi aina ehdoton No go. "Koska me ollaan kerta ongelmamme selätetty, ei todellakaan ole ymmärrettävää saati OK kaivata välillä - ihan pienesti vain - takaisin sinne, missä meidän koko elämä kuitenkin tuppasi olemaan ja piti meidän kasvot pinnan yläpuolella".

Ei todellakaan ole hyväksyttävää kaivata sinne, missä kaikki kuitenkin oli aika paljon yksinkertaisempaa… ja sinne, mihin ei noin vain voi kukaan käskeä itseään lakata kuulumasta.

No jep. Vaikka se ulkopuoliselle tuntuukin järkyttävältä, on juttu just niin.

Kun oli ensin päättänyt, ryöstääkkö rahat aineisiin vanhempien lompakosta, vai siitä läheisen ratsastuskoulun pikkuisesta kassalippaasta… oli ikään kuin vapaa hukkumaan siihen kaman tuomaan unohdukseen.

Heti, kun päivään "työt" on tehty.

Silloin meillä ei ollut enempää pakottavia velvoitteita, raastavia vastuita tai muitakaan juttuja, joita kaman huurut ei olisi pyyhkineet pois.

Me oltiin vapaita sillä sekunnilla, kun mäntä osui pohjaan… ja niin kaikki se vähäkin paine ja syyllinen mieli pyyhkiytyi pois.

Ja siinä se kuulkaa vilahti.

Se kokonainen ihmiselämä.

~ ~ ~ ~

Joo… aallot on tossa välissä sen kohdan merkiksi, johon toivon saaneeni teistä jokaisen pysähtymään hetkeksi: ottamaan happea ja tuntemaan sen kaiken, mistä tässä puhun.

Ei tarvitse olla addikti ymmärtääkseen, kuinka avuttomaksi ja eksyneeksi sitä voikaan itsensä omassa elämässään tuntea...

Eikä tää oo se hetki, kun pitää turvautua paskapuheeseen ja väittää, ettei ole koskaan kokenut vastaavaa halua riisua hetkeksi harteiltaan kaikki se maailman paino…

…ja sen mukana myös "supersankarin" punainen viitta.

Jos siis onnistuin tehtävässäni edes jotenkuten, niin jokaisella lukijalla on tässä kohtaa sekava ja hylätty olo. Jokainen lukija miettii kuumeisesti, onko paha merkki myöntää ymmärtävänsä… vai pitäisikö tässä nyt edelleen vain sanoa, että huumeet on aina pahasta, eikä toisen hädässä ole mitään, mihin kannattaa samaistua.

On sitten valmis eläytymään tarinaan, tai ei, tuntee toivottavasti tällä hetkellä ihan jokainen seisseensä hetken täysin yksin keskellä pyörrettä, joka koostuu kaikista niistä äänistä ja muistoista, kaipuista, haaveista ja syyllisyyden murusista, jotka ohjaa meitä eteenpäin läpi elämän ja meidän oman maailmankaikkeuden.

Me ei olla huonoja, koska kaivataan jotakin, joka oli meille hyvin pitkään hyvin tärkeä keino kestää tätä elämää… mutta huonoja me oltaisiin, jos yritettäisiin väkisin pakottaa se ulos niistä, jotka vielä etsivät omia voimiaan, joilla selvitä arkensa haasteista.

Mun mielestä on siis todella hienoa, että päihdesairaudesta puhutaan entistä avoimemmin, ja siitä tehdään näkyvää. Musta on okein hienoa, että toistenkin tarinat tuodaan päivänvaloon tavalla, joka saa muutkin uskomaan oman "risukasansa" arvoon ja siten kaikkeen tulevaan.

Mutta… aina tulisi kuitenkin muistaa, kuinka raakana ja vereslihalla ihminen on vielä kauan sen jälkeenkin, kun muut on jo unohtaneet kysyä, että "kuinka sinä ja sun kissat jaksaa".

Vaikka meillä olisi päällä kuinka kiiltävä haarniska tahansa, ei sen hämäävä säihke tarkoita, etteikö sen sisällä olisi edelleen hyvin pieni ihminen, joka vuotaa surua ja tuskaa, kuin vanha auto, joka valuttaa öljyä.

5 vuotta on valtavan pitkä aika taistella demoneitaan vastaan… mutta se ei tarkoita, että me jaksetaan tarpoa edelleen (aina) eteenpäin… ja ihan yksin.

Kun siis koko muu maailma on nähnyt meidät voittamassa omia kauhujamme, tuntuu absurdilta ja kamalan väärältä huutaa perään, että "ei mulla oikeastaan ole hajuakaan, mitä olen tekemässä".

Että "älkää katsoko just nyt, kun olen pahimmillani, vaan nähkää mut taas huomenna, kun olen pelkkää rautaa".

Kukaan ei ole pelkkää terästä ja teflonia aina… eikä sen anteeksi antaminen ole kenenekään toisen oikeus tai tehtävä.

Muut näkee meidän kamppailut, ja nostaa meidät siksi jalustalle, jolle ei aina koeta kuuluvamme… mutta kun me ollaan sinne jo kertaalleen kiivetty, olisi hyvä muistaa, että se jo itsessään tarkoittaa, että sinne me kuulutaan.

Me ollaan tehty niin sanoinkuvailemattoman kova duuni, ettei sitä pidä antaa kenenkään toisen ottaa meiltä pois…

mutta se tarkoittaa myös sitä, että meidän tulee uskaltaa olla rehellisiä ja näyttää, että ollaan välillä ihan yhtä "heikkoja", kuin kaikki muutkin.

Jatketaan siis päihteistä puhumista… mutta ei väitetä, että se on sit loputon vastuu, kun tulet kaapista ja kerrot oman taistelusi melskeistä.

Selviäminen on oikeus eikä velvollisuus… ei itsestäänselvyys, vaan lahja.

Muistetaan jooko se.

Annetaan kaikille lupa olla ihmisiä.