LUKU 72. ROYALS

Niin sitä oikeasti sanotaan, että joku tärkeä kävelee sun elämään just silloin, kun sitä kaikkein vähiten odotat… Ja vaikka se kuinka tuntuisikin mahdottomalta, voi jokaisen meidän elämään jossain kohtaa ilmaantua sellainen ihminen, joka tullessaan pyyhkii pois suuren osan siitä vahingosta, jonka luultiin olevan ikuista.

Yep... hyvin hämmentävää. Ainakin musta on tuntunut viimeaikoina usein, ettei mitään ole ehkä enää tehtävissä.

Että mä olen vain omien taisteluarpieni summa siitäkin huolimatta, kuinka paljon olen yrittänyt päästää irti menneestä.

Se onkin vähän pelottavaa, siitä ei pääse mihinkään. Niin ihanaa kuin olisikin tavata joku uusi, kiinnostavalta tuntuva ihminen, raahaa se väkisinkin mukanaan mestoille myös ison säkillisen sitä epävarmuutta ja pelkoa haavoittuvuudesta: mitä jos käykin ihan samoin, kun viimeksi. Mitä jos mä taas vaan lennänkin liian lähelle aurinkoa, polttaakseni sulkani kuin Ikaros konsanaan.

No, anyways… Mä olen yrittänyt kuvailla, kertoa ja näyttää mun omaa maailmaa täällä sellaisena, kun sen olen kokenut ja elänyt, mutta koska tietyt asiat sattuu edelleen (ja tulee varmasti sattumaan jatkossakin) oon mä jättänyt tietyn osa-alueen vähän vähemmälle.

Rakkaus on se juttu, jota ei voi valita eikä hallita, ja koska mä silloin kertaalleen olin jo saada itseni hengiltä, on kiintymys asia, jota en halua ojentaa käytettäväksi mua vastaan… mutta ehkä nyt on aika luopua siitäkin pelosta.

Eli: mä en ole ikinä ollut tai pitänyt itseäni katkerana tai pitkävihaisena ihmisenä, mutta se tyyppi sai aikaan sen sortin vakavaa, kaiken kattavaa ja laskelmoitua vahinkoa, että mä paikkailen sen taakseen jättämiä raunioita vielä tänäkin päivänä.

Vaikka siitä onkin vuosia mennyt jo reipas muutama, vaikuttaa kaikki tapahtunut muhun edelleen siitäkin huolimatta, etten haluaisi sitä myöntää: kipu on asia, joka kuolee hitaasti, ja luottamus palaa vielä sitäkin hitaammin.

Vaikka me itse oltaisiinkin jo sitouduttu muutokseen.

Joo… No, koska mä nyt kuitenkin istun tässä kirjoittamassa asiasta, taitaa ehkä vihdoin olla aika päästää irti kaikesta tapahtuneesta ja antaa mulle itselleni mahdollisuus toipua ja päästää irti. Niin se kuitenkin vain on, että helposti addiktoituva ihminen voi kehittää sen pakkomielteen ihan mistä tahansa - siitäkin huolimatta siis, millainen määrä edellisiä siellä onkaan jo plakkarissa.

Jos mä nimittäin jotain olen herännyt tajuamaan niin sen, että vain pysymällä kaukana jo sattuneesta, mä voin suojella itseäni.

Mä voin estää itseäni joutumasta enää (ikinä) uudestaan siihen pyörteeseen, joka oli hyvin lähellä viedä multa hengen.

Vain rakentamalla jotain konkreettista meidän ja meeneisyyden väliin, mä voin olla varma siitä, ettei niin käy enää koskaan... sillä nimenomaan tämä huomio todentaa sen surullisen faktan, että kyse nimenomaan on riippuvuudesta.

Jotkut ihmiset kyllä pystyy viettämään vuosia toistensa rinnalla, kasvaen yksin ja yhdessä ja samaan suuntaan.

Monet löytää sen oman sukulaissielun ja punoutuu siten osaksi toisen maailmaa tavalla, johon en vielä kesän alussa uskonut mulla olevan minkään sortin kykyä tai mahdollisuutta.

Kuitenkin mun omat, aiemmat kokemukset hyväksikäytöstä suhteessa todentaa aika pitkälti sen, että mä olen (ehkä vähän vieläkin) liian perso välittämiselle, läheisyydelle ja sille illuusiolle, jonka kovasti toivoin olevan vastarakkautta.

Vaikka mä olenkin tänä päivänä jo vaikuttavasti balanssissa itseni kanssa, olisi se todella surullinen ajatus, että kaikki kaatuisi jälleen mun jalkoihin.

Että antaisin menneen palata ja unohtaisin (taas) elää itseäni varten, nykyhetkessä.

Mä olen päässyt tapahtuneesta sillä tavoin yli, kuin on ylipäätään mahdollista… mutta samalla mä pidän itseni turvassa vain muistamalla sen, kuinka heikko musta aikoinaan tuli.

MUTTA. Mä olen kuitenkin nyt löytänyt jotain, jonka läsnäolo ja turva on tukenut mut taas henkiin tavalla, johon kukaan muu ei ole pystynyt… jonkun siis, jolla on mulle enemmän väliä, kuin sillä menneisyyden haamulla ja niillä iskuilla, jotka edelleen kirvelee… vaikkakin joka hetki vähemmän ja vähemmän.

Siksi mun kai pitäisi olla rohkea, laittaa sormet ristiin ja heittää kortit pöytään toivoen parasta. Ehkä mä olen löytänyt jotain omaa… jotain pysyvää.

Homman nimi on kuitenkin siinä, että mulla on hankala taipumus haaveilla tulevasta niin, että nykyhetki palaa puhki. Mä pelkään kovasti, ettei mun luontainen viehätysvoima ja liian lyhyt hame (läppä!) riitäkään takaamaan kaikkea sitä onnea, mistä haluaisin pitää tahmatassuillani oikein kovaa kiinni.

Tottakai mä haluaisin jo ajatella, että mulla on ihan yhtäläinen oikeus tulla rakastetuksi ja onnelliseksi kun kaikilla muillakin.

Jos mä kuitenkin olen ihan rehellinen itselleni, oon mä pelännyt itseäni jo niin kauan, että tunnun usein unohtaneen kaiken sen, mikä mussa todella on hyvää.

Tässä tapauksessa se tarkoittaa varmaan eniten sitä, että monista yrityksistä huolimatta mut koetaan tosi intensiivisenä ja tavallaan vaativanakin….

sillä jengi hämmentävän harvoin tajuaa, etten vaadi keneltäkään yhtään sen enempää, kun mitä vaadin itseltäni suhteessa heihin.

Mun mielestä mikä tahansa ihmissuhde perustuu siis ennen kaikkea luottamukseen, välittämiseen ja toisen huomioimiseen siinä samalla, kun omatunto ohjaa meitä joko oikeaan tai väärään… eikä sillä siis pitäisi olla (enää) niin kovasti väliä, mitä mä tein kolme vuotta sitten, jos mä kerran olen parantanut tapani ja kääntynyt sille toisenlaiselle tielle.

Saavuttaakseni sen, mihin toisten polut johti jo kauan ennen minua.

Niin se vaan todella taitaa olla, että rakkaus tekee meistä tosi haavoittuvaisia ja paljaita… ja siksi koen, että se on hyvin pitkälti se painavin syy lähteä korjaamaan niitä oman elämän vaurioita. Vain kasvamalla vahvemmiksi ja luotettavimmiksi ihmiseksi, meillä on mahdollisuus onneen.

No joo… Ainakin mua itseäni pelotti perkeleesti jo pelkkä ajatus siitä, että joutuisin paljastamaan omat taakkani jollekin, joka ei ehkä tiedä kentällä olosta ja todellisesta ahdistuksesta yhtään mitään. Mä ajattelin pitkään, että mun vauriot alkaa jo niin syvältä, ettei edes vastarakkaus voi niitä korjata tai saada umpeutumaan.

Kun mä kuitenkin uskalsin jatkaa matkaa eteenpäin ja omana itsenäni, tällä hetkellä musta jo tuntuu, että kova työ, usko, luottamus muihin ja halu tarjota välittämistä on tehneen musta ehjemmän, kuin mitä koskaan käsitin mahdolliseksi.

Musta on tullut - kaikista niistä säröistä huolimatta - ihminen, joka ansaitsee ja kokee rakkautta tavalla, joka ennen oli ainakin mulle täysin vieras… vieras ja hyvin kaukainen unelma, joka tänä päivänä kuitenkin käy jo kovaa vauhtia toteen ❤.

P.s. Toivottavasti teillä on kaikilla ollut ihana kesä, sillä nyt on aika taas kääriä hihat ja ruveta rakentamaan jotain ratkaisevan upeaa! Kiitti kesälle, tervetuloa syksy ja kaikki sen kutkuttelevat mahdollisuudet :) Nyt mennään!