LUKU 74. SIRKUSHEVONEN

Tuntuuko kenestäkään muusta koskaan siltä, että elämä pyörii meissä hirveällä vauhdilla? Että liikutaan eteen ja taakse järkyttävää tahtia, ilman minkään sortin käsitystä siitä, mennäänkö myötä- vai vastapäivään.

Joten: onko tässä todella järjen hiventäkään??

Vaikka tää ajatus nyt tietty pätee kaikkiin muihinkin elämän osa-alueisiin, mä olen just nyt enemmän huolissani omasta tunneilmastostani ja suhtautumisestani pettymykseen. Musta tuntuu edelleen välillä, etten ole mitään muuta, kuin kaikkien jättimäisten epäonnistumisieni summa… ja siksi mun on tosi vaikea sietää sitä ajatusta, ettei kaikki aina mene niin, kun olen itseni kanssa sopinut.

Mä en ole koskaan oppinut ajattelemaan asioita niin, että no hitto, nyt kävi näin… vaan virallinen raportti tapahtuneesta käsittelee aina monen rivin mitalta sitä, mitä olisin itse voinut tehdä vaikuttaakseni lopputulemaan.

Ja tällä hetkellä se syö mua elävältä: nää on mun unelmia, ja silloin se on mun vastuulla tehdä niistä totta. Mutta kun mihinkään ei tässä maailmassa pysty kokonaan yksin.

Ei tässä siis ole tapana jäädä märehtimään mitään, mikä jo aikaa sitten mapitettiin muistojen arkistoin, ei. Mä vaan olen kova nuolaisemaan ennen, kuin tipahtaa.

Kun kyseessä on jotain mulle itselleni todella merkityksellistä ja tärkeää, se riipaisee luvattoman syvältä toisen tulla sanomaan, etten ole tarpeeksi. Mä en ole tottunut tulemaan torjutuksi, vaikka yksinäisyydestä kärsinkin, sillä oon aina ennen löytänyt jonkin tavan saada, mitä haluan…

Ja siksi olen aivan pulassa itseni kanssa nyt, kun matto katosi mun jalkojen alta ääntäkään päästämättä.

Oliko vika todella minussa… vai onko nyt niin, että sain turpaan elävältä seinältä, joka ei kuitenkaan ole kykenevä liikkumaan.

Joo… tälläkin kyseisellä hetkellä mä olen toisaalta onnellisempi, kuin koskaan. Mun tyhjiöön on muuttanut sellainen ihminen, jonka lähettyvillä mä en ole koskaan yksin, tai hukassa.

Nyt mulla on koti, jonne kuulua ja sitä vastarakkautta, jota olen hakenut koko ikäni, kuin janoon kuoleva vettä… ja siksi tuntuukin luvattoman pahalta se, ettei mun tuhkimotarina olekaan muka minkään arvoinen.

Homman nimi kun on kuitenkin se, että minä itse olen jokaisen kipeän askeleen ottanut, jokaisen iskun kestänyt ja aina noussut ylös huolimatta siitä, kuinka kovaa on sattunut. Mä olen välillä mennyt eteenpäin pelkästään olemattoman toivon varassa ja tietämättä, mikä on mun arvo… ja se on kuulkaa niin raskasta, etten lopulta enää itsekään uskonut, että jaksaisin jatkaa.

Just niin: jopa Vantaanjoessa virtaava vesi jää kakkoseksi sille, mitä näihin vuosiin on mahtunut. On kertakaikkisen sydäntäsärkevää kuulla, että joku vielä uskaltaa väittää, että mun tarina on liian vähäinen tai muulla tavoin väärä.

Voe v*ttu, että suututtaa… mutta samalla mä herään jälleen toteamaan oman luonteeni lujuuden. Enhän oo vielä koskaan antanut kenenkään kertoa mulle, mihin mun satu päättyy… joten miksi mä tällä kertaa luovuttaisin vain todetakseni, että joku muu saa määrätä mun kokemusten summan.

Se on ihan totta, että jos asiat ei mene niin, kuin toivoo, tulee pettymys. Kun sitä pettymystä sitten pyörittelee ja yrittää surullisena keksiä, että mitä helvettiä nyt, muuttuu se ainakin mun päässä äkkiä varmuudeksi siitä, että olen itse pettymykseni syy.

Tähän maailmaan mahtuu niitä, jotka ei tule koskaan uskomaan kehenkään… mutta ei me kuuluta siihen porukkaan.

Meistä jokainen voittaa kaikki maailman todennäköisyydet aina aamulla noustessaan sängystä, elämään tätä elämää.

Me ollaan vahvoja, ja meissä on tulevaisuus.

Meissä on taikaa ja tunnetta enemmän, kuin yhdessäkään Kalevalassa, ja meidän tavallinen on toisille tuntematon.

Ollaan siis jatkossakin vahvempia, kuin ne pettymykset, joita maailmaan mahtuu… ja siksi munkaan ei tarvitse enempää surkutella.

Mä odotin onnellista loppuani tosi kauan ja nyt, kun se on käsillä, mä haluan muistuttaa itseäni siitä, mistä lähdin aikoinaan liikkeelle. Tää tarina on olemassa siksi, että kirjoitin joka sanan tuskalla ja sydänverellä. Tän tarinan kuuluu tulla kuulluksi… ei siksi, että minä haluan, vaan siksi, ettei kenenkään tarvitsisi enää koskaan huutaa yksin tuuleen ilman, että kukaan välittää tarpeeksi vastatakseen kutsuun.

Minä näen, minä välitän.

Minä kerron niin kauan, että jokaisen unohdetun ääni kaikuu kovempaa, kuin vielä koskaan ennen.

Minä selvisin, vaikka moni muu ei.

Minä päätin elää ja luoda arvoani uudestaan jokaisena niistä päivistä, joita vielä vastaan tulee <3

Ihanaa keskiviikkoa kaikille toivoo,

Metta S. & Kimalle.fi