LUKU 75. ONNEN HINTA

Ainakin itse tunnustan miettineeni niinä vaikeimpina aikoina todella usein, että mikä se on, se onnen hinta. Kun pää vihdoin osui tyynyyn viikon kestäneen radan jälkeen, mä nukahdin toivoen, että joku pelastaisi mut. Että joku tulisi ja veisi mut pois kaiken sen keskeltä, mikä kuitenkin oli mun koko elämä… ja kaikki, mitä siitä oli jäljellä.

Mun meno oli päivästä toiseen se, että mietin pakoa. Jo pienenä lapsena mä kuvittelin pakkaavani repun täyteen suklaata ja katoavani ikkunan takana näkyvään suureen maailmaan. En siksi, että olisin ollut pelkuri… vaan siksi, että mun olo on aina ollut enemmän tai vähemmän sietämätön, ja siksi todella raskas kantaa.

Kun mä sitten tulin isommaksi ja kiusaaminen koulussa alkoi, mä haaveilin siitä päivästä, jona hakisin yläasteelle jonnekin ihan muualle. Mun suunnitelma oli sellainen, että lähtisin Larusta saman tien, kun vaan voisin… karkaisin niiden kynsistä, jotka sai mut haluamaan kuolemaa.

Hetken aikaa se suunnitelma tuntuikin toimivan, ja mä sain jopa muutaman oikealta tuntuvan kaverin. Me ryypättiin yhdessä viikonloppuisin, vedettiin röökiä koulun nurkan takana ja polteltiin pilveä silloin, kun sitä oli saatavilla. Mä olin surullinen ja ahdistunut ja erittäin syömishäiriöinen, mutta hetken aikaa mä sain olla rauhassa… mutta sitten samaa paskaa alkoi sataa taivaalta. Eri paketissa vain.

Voi olla, että mä olin silloin jo tosi herkillä. Että mä olin jo tullut niin allergiseksi sille jatkuvalle naureskelulle ja huutelulle, että romahdus tuli siksi niin kovin äkkiä.

Seiskaluokka ei ehtinyt loppuun, kun mä tunsin veren valumassa ranteitani pitkin. Kun kasiluokka saatiin päätökseen, mä en ollut enää paikalla.

Osastolla kukaan ei tajunnut, kun vaan laihdutin lisää. Punnituspäivinä mun painavimpien verkkareiden taskut oli täynnä ties mitä roinaa. Mä sain ystävän, joka olikin täysin kreisi. Ei silleen, kun minä, vaan silleen, että lopulta ei auttanut muu, kuin kiertää kaukaa.

Mä olin taas yksin.

Osastokierteen puolivälissä mut heivattiin käymään peruskoulu loppuun siihen samaan saatanan saareen, josta en olisi voinut päästä pois enää sen nopeammin. Mä jäin luokalleni, makasin vuoroin kotona ja vuoroin osastolla vähän lisää. Huostaanoton aikaan musta tuntui jo siltä, että kilsoja oli mittarissa kertakaikkisen liikaa. Mulla oli joku satunnainen frendi silloin ja toinen tällöin. Kaikki kuitenkin katosi mun elämänhalun rippeiden mukana.

Sit tuli tietty se hetki, kun mä nielaisin koukun ja luulin muodostaneeni aidon yhteyden toiseen ihmiseen. Mä olin aina pistänyt kaikkeni niihin tyyppeihin, joita mun ympärillä milloinkin pyöri, eikä se kerta ollut siinä mielessä mikään poikkeus: nyt tai ei koskaan.

Toki mä tajusin vasta kauan sen jälkeen, ettei mukana ollut rakkautta lainkaan. Mä olin riippuvainen ja toinen ainoastaan kykenevä hyväksikäyttöön, muodossa ja toisessa. Silloin mä kuitenkin kamppailin elääkseni.

Vain säilyttämällä sen viallisen linjan olemassaoloon, mulla oli toivo siitä, että huominen toimisi eri tavalla, kuin yksikään päivä sitä ennen.

Homman nimi taisi olla siinä, että ensin mä kärsin yksin, haaveillen yhteydestä. Kun kerta toisensa perään kävi ilmi, ettei sellaista yhteyttä ollutkaan, joka olisi kestänyt mun murheen painon, mä käännyin sisäänpäin… haaveillen enää pelkästään helpotuksesta. Sillä hetkellä mä kai lakkasin lopullisesti uskomasta omaan arvooni ja muiden vilpittömyyteen.

Edelleen mä rikoin omia rajojani suhteessa jokaiseen uuteen ihmiseen, joka saattaisi tukehduttaa musta sen elämisen tuskan. Edelleen mä roiskin happoa päälleni jokaisen puolesta, joka ei jaksanut tai viitsinyt nostaa kättään tehdäkseen sen itse. Mä elin siitä ajatuksesta, että joku päivä tää kaikki olisi tän arvoista… mutten tuntenut sitä oikeasti enää. Mä vedin henkeä keuhkoihin, jotka oli kivettyneet jo ennen, kun kätilö aikoinaan odotti kuulevansa itkua. Happi kulki, muttei tuonut mitään sisään.

Lopulta kama vei mennessään, kuten me tiedetään. Mä olin tajuamattani antanut pois kaiken itsekunnioitukseni ja ne viimeisetkin hynät, joilla olis vielä voinut ostaa lisää. Kama sulki mun silmät siltä maailmalta, joka ei mua halunnut. Kama piti huolen, ettei tarvinnut sen koommin kysellä, että miksen kelvannut.

Aina silloin tällöin mä havahduin taas miettimästä, mikä on onnen hinta. Onko sitä oikeesti kaupan, vai vaihdetaanko sitä vaan niille, joiden perseestä vilkkuu valoa ja ruusut kasvaa haudallakin itsestään.

Mä mietin sitä yhä vain useammin, mitä syvemmälle putosin ja yhä vain pakkomielteisemmin sitten, kun nousin sieltä ylös. Mä olin tehnyt kaikkeni, läpäissyt jokaisen kokeen, jota mun eteen oli heitetty.

Mä olin oman elämäni rokkistara, joka eli vielä sittenkin, kun sanat oli jo kuolleet matkalla.

Mutta silti mä olin todella onneton.

Mä halusin olla jotain ihmeellistä… edes jollekin. Mä ihan totta tiesin jo pienenä, että mun edessä odotti todella raskas tulevaisuus. Sitä vaan en olisi osannut kertoa, että missä mittakaavassa.

Mä hymyilin kaikille ja kaikelle joka askeleella, vaikka samalla tunsin, kuinka sattui.

Mä tunsin, kuinka mun elinvoima himmeni jokaisen iskun, jokaisen hengenvedon myötä… mutta silti mä taistelin, vaikken tiennyt, miksi jatkaa.

Nyt, kun juttu on toinen, mä palaan mielessäni niihin aikoihin, kun sydän hiljalleen lakkasi lyömästä mun rinnassa. Mä muistan yhä jokaisen sirpaleen, jonka päälle astuin matkallani tähän päivään.

Olisi tosi hienoa voida jättää ne hetket jo taakse ja päästää irti. Uskaltaa edes vähän luottaa siihen, että olen kärsimykseni läpi jo kävellyt.

Kuitenkin elämä on opettanut mulle niin paljon, että on mahdotonta pistää silmiä kiinni ja olla näkemättä liekkejä, jotka tuhoaa sekä huomisen että sen polun, jota muuten voisi kai vielä kävellä takaisin. Mä huomaan tänä päivänä olevani enemmän rikkinäinen, kun mitä ennen todellisuudessa ymmärsin.

Silloin joskus mä kuitenkin uskalsin haaveilla paremmasta, kun muutakaan ei ollut. Mä tukeuduin siihen ajatukseen, että jonakin päivänä tää on kaikki tän arvoista.

Että kun se päivä vihdoin koittaisi, mä olisin vapaa ja voisin jättää kaiken muun taakseni.

Nyt en kuitenkaan tiedä, onko se mahdollista.

Puhun siis tietysti siitä kalvavasta pelosta, että huijaan itseäni tai tulen toisen huijaamaksi. Mitä teen sitten, kun olen jo päässyt maistamaan yhteyttä… vain menettääkseni sen taas.

Silloin aikoinaan kipu oli ainoa tuttu asia mun elämässä, enkä siksi tiennyt, mistä jäin paitsi. Nyt mä kuitenkin tunnen jo valmiiksi sen tuskan, jonka kanssa joudun elämään, jos mun onni multa viedään… ja tiedän, etten ole tarpeeksi vahva selvitäkseni.

En oo tarpeeksi rohkea jatkaakseni matkaa… enkä tarpeeksi kidutuksen puutteessa antaakseni enää toista erää aikaa.

Mun tulevaisuus on nyt. Samoin sun.

Älä tee sitä virhettä, minkä minä tein.

Älä hukkaa omaa onneasi sinne, mistä et sitä enää löydä.

Huominen ei ehkä tule… pidä kiinni tästä.