LUKU 79. HEIPPA TAAS, LOPPUELÄMÄ

Yep! Jälleen on se päivä käsillä, kun on tarkoitus muistella sekä vanhoja että luvata uutta. Me ollaan selvitty taas yhdestä vuodesta ja matkalla kohti seuraavaa, ja siksi tämä yksi päivä vuodessa - tää tietynlainen välitila - on omiaan ottaa esille logiikan juuret - ja tietty myös niiden puute.

Kuten me ollaan saatu hurraten huomata, mun vuosi -23 on ollut sekä raakaa katseltavaa että satumaisen ihmeellinen todiste siitä, että toivon puute on todellisuudessa se, joka meitä tappaa. Mähän sanon aina, että niin kauan, kun on toivoa, on myös jonkin sortin valoa heijastava tulevaisuus… ja siitä huolimatta olin itse lyödä (taas) hanskat tiskiin.

Mä olin hyvin lähellä luovuttaa oman tulevaisuuteni suhteen, ja vain huomatakseni, että mun onni oli seissyt mun edessä ihan koko ajan.

Nyt, kun me kaikki tiedetään tämä, on enemmän kuin loogista tulla joukolla siihen lopputulemaan, että tuskin olen ainoa, jolle näin on käynyt.

Me tuskaillaan elämän kanssa - riippuvuuden, masennuksen, syömishäiriön ja romuttuneen itsetunnon armoilla - ja unohdetaan, että kun me ollaan liian lähellä, me ei enää nähdäkään metsää puilta.

Mä luin joskus teininä sellaisia kirjasarjoja, joiden seurassa ankea elämä oli vähän vähemmän lannistavaa (kiitti Iida-Liisa, kiitti Lasse!). Ne ei ollut mitään sivistyssanavarastoa kasvattavia kilon kiviä, eikä ne välttämättä myöskään olleet sisällöltään millään tavalla kovin älyllisesti karaisevia… mutta ne sai mut unohtamaan hetkeksi sen raastavan tuskan, joka esti päivästä toiseen vetämästä keuhkoihin kunnolla happea.

Ne saattoi siis olla täysin älyvapaita ja ensivilkaisulta just yhtä syvällisiä, kuin lastenaltaan pohjaa tavoittelevat minirappuset - mutta oli niissä kuitenkin enemmän viisautta ja elämää, kuin kaikissa niissä luokkakavereissa yhteensä, jotka jaksoi kiinnostaa aina vain vähemmän ja vähemmän.

Niillä kirjoilla oli tapana saada mut aidosti nauramaan - eikä samaa todellakaan voinut sanoa niistä pelleistä, jotka piilotti omat pelkonsa puoliksi alkaneen äänenmurroksen ja rasvaisten wannabe-kiharoiden taakse.

Niiden kirjojen sivuilla mä opin paljon muutakin, kuin kasvattamaan rautaista itsehillintää ja pettynyttä ymmärrystä siihen, etten luultavasti tulisi koskaan löytämään omaa paikkaani.

Kirjojen sisällä se sanojen maalailema maailmankuva oli täynnä sellaisia viisauksia, jotka olisi kaikessa rikkaudessaankin jääneet siltä sikalaumalta täysin huomaamatta… ja musta tuntuikin koulussa usein siltä, että olin ainoana silmät auki näkemässä ne kimmeltävät jalokivet, joiden käärinliinoja muut käytti vaan niistääkseen nenäänsä.

No, joka tapauksessa otin tämän esiin siksi, että vaikka sanat oli kuin helmiä sioille silloin, mä uskon, että te olette sen verran edistyneempää porukkaa, että ymmärrätte mun pointin.

Yhdessä niistä kirjoista oli nimittäin käsittämättömän monisyinen hahmo, joka kaikessa tahattomassa aitoudessaan jäi mun mieleen, seisomalla keittiön pöydällä.

Se tyyppi oli periaatteessa kirjan kannalta vain lisämaustetta muutenkin hienosti kulkevaan juoneen: kundi oli nerokas lisä niitä varten, jotka epäluuloisuuttaan unohtaa, että kuka tahansa voi olla tarinan todellinen sankari.

Ja… miksi mä päädyn tässä väittämään, että teineille tarkoitetun, huumoriksi luokitellun hömpän päähenkilön kaverin äidinpuoleisen velipuolen liittyminen asioiden kulkuun teki taikoja mun mielenmaisemalle, kerta toisensa jälkeen?

No, siksi tietysti, että sen hieman erikoisen tyypin maailmankuva vaikuttaa mun omaan ajatusmaailmaan vielä tänäkin uudenvuodenaattona.

Ekaa kertaa oman elämäni aikana juhlin hyvillä mielin kulunutta vuotta sen sijaan, että surullisena toivoisin, ettei sen kauhut enää koskaan palaa.

Tää tyyppi seisoi ongelman nähdessään keittiönsä pienellä, pyöreällä pöydällä aina, kun kaipasi uutta perspektiiviä asioihin. Ja tänä vuonna mä tajusin vihdoin itsekin kiivetä katsomaan asioita toisesta näkövinkkelistä… ja tsädämm! Mun onni onkin aivan erilaista, kun osasin koskaan odottaa.

Se oli koko ajan mun edessä, lähellä, aina auttamassa ja rohkaisemassa silloin, kun kuvittelin olevani niin lyöty, etten enää jaksa jatkaa eteenpäin… Ja mä tietty elin niin syvällä siinä omassa luupissani, etten tajunnut olevani juuri sen ihmisen lähellä, jolla on kaikki ne kyvyt ja kaikki ne voimavarat, joita mun kanssa tarvitaan.

Niin se vaan on, että kun päädytään rakentamaan arkea sillä tavalla erityislaatuisen ihmisen kanssa, kuin minä, on oltava sekä todella vahva että valmis tekemään työtä. Enkä mä tietenkään tarkoita tällä sitä, että mun diivailu tai jokapäiväiset oikut olisi pakollisia kaupanpäällisiä - kuten vaikka toisen vielä aktiivinen päihdeongelma tai toisen väkivaltaisuus, kun humalassa - vaan sitä, että toisen täytyy olla valmis kasvamaan mun mukana.

Siispä palatakseni loogiikkaan - ja sen ehdottomaan tarpeeseen ihmiselämässä - mä väittäisin, että oli sun tilanne tänä vuodenvaihteen hetkenä mikä hyvänsä, on aina yhtä hyvä hetki kiivetä oman vuorensa korkeimmalle kohdalle. Siellä sun oman olkkarin lipaston, tai pihalla nököttävän mattotelineen huipulla, voi aina nähdä oman ympäröivän maailmansa aivan uusin silmin - ja siten tietää, mitä seuraavaksi täytyy tehdä.

No niin! Oonhan jo tullut tukkineeksi teidän kaikkien jouluähkyn kyllästämät ihohuokoset tällä Metanmuotoisella filosofoinnilla ja aina valmiilla metaforilla?

Näihin tunnelmiin jätän nimittäin teidätkin, jännäämään pian jo edessä häämöttävää, ilotulitteiden valaisemaa polunhaaraa.

Uuden vuoden ensimetrit tulee ihan kohta näkyviin sieltä lumisten puiden takaa, joten mun kysymys kuuluukin näin.

Meinaatko jämähtää tutulle tuolille toimimaan tutulla ja siksi turvallisella tavalla? Vai meinaatko uskaltautua pöydän päälle seisomaan, katselemaan ylhäältä käsin kaikkia niitä edessäpäin avautuvia mahdollisuuksia, joista toiset vasta siintää siellä horisontin takana… ja toiset on hiton paljon lähempänä, kun osattiin vielä viime vuonna edes arvata.

KIITOS TEILLE JA VUODELLE -23.

OLLAAN VALMIITA.

OLLAAN ROHKEITA.

TERVETULOA 2024!