LUKU 85. SUN COMES UP AGAIN
Olisi valehtelua, jos väittäisin, että kulunut talvi ja kevät olisivat olleet painoltaan keveitä kantaa. Mä olen kulkenut pitkin hävityksen valtaamaa taistelukenttää ja huomannut voimieni vaipuneen horrokseen. On ollut lannistavaa huomata, että minäkin olen vain ihminen: kuin Goljatin edessä seisova David, joka tietää, että hänen ainoa aseensa on hänen älynsä.
On taisteltava, vaikkei lopputulema näytä itselle kovin valoistalta.
Silmät on rutistettava kiinni, avattava ne sitten kirkkaina ja heitettävä kivi, jonka varassa on kaikki - kaikki.
Koko se maailma, joka me tunnetaan.
Joo… mun vointi todella romahti kaiken tapahtuneen seurauksena. En pystynyt lähtemään kotoa, käymään oikeastaan edes suihkussa saati kohtaamaan ikkunan takana odottavaa maailmaa. Mä istuin vuoroin koneen ääressä kirjoittamassa ja vuoroin itkin ikkunalaudalla istuen.
En tiennyt, kuinka jatkaa enää eteenpäin.
Mut oli lyöty.
En tiedä, tarjoaako tämä juurikaan ymmärrystä teille, mutta totean jälleen, että kärsin vaikeasta kaksisuuntaisesta. Mulle itselleni se kuitenkin osoittautui tässä kohtaa pelastukseksi, sillä se, millä on nimi, voidaan myös hoitaa.
Mun lääkitystä lisättiin ja hoitoa tiivistettiin, ja nyt mä voin jo seistä omin jaloin, vaikka askelet onkin vielä vähän haparoivia.
Mä nousin takaisin elämään… ja jatkan taistelua.
Hyviä juttuja tulee niille, jotka ei luovuta.
Tosiaan uusi lääke on auttanut paljon. Masennuksen sankka sumu alkoi muutamassa viikossa hälvetä, ja kun annos nostettiin halutulle tasolle, alkoi maailma näkyä taas kirkkaammissa väreissä.
Tällä hetkellä mä funktioin jotakuinkin normaalisti: kiitos kaikille niille, jotka ovat laittaneet viestiä ja osoittaneet olevansa hengessä mukana.
Mä uskon, että selviän tästä vielä.
Työ auttaa, samoin kissat ja rakkaus, jota saan kotona.
Vaikka muu maailma pettäisi mut kuinka - vaikka viha maistuu välillä vieläkin ruosteelle mun suussa - mä selviän niin kauan, kun edes yksi ihminen uskoo muhun ja siihen, että huominen voi vielä näyttää eriltä, kuin eilinen.
Uskokaa muhun vielä vähän… uskokaa meihin kaikkiin.
Uskokaa meihin, joita ollaan yritetty hiljentää aikojen alusta, ja joiden oikeudet on poljettu ahdasmielisyyden saattelemana maahan.
Me noustaan vielä.
Me ollaan maailma.
Kesän tulo on myös helpottanut sitä surua, jota olen kantanut mukanani. Kun aurinko kutittelee aamulla nenänpäätä ja kissat kehrää lämpiminä mun kylkeä vasten musta tuntuu vähän siltä, ettei kaikki olekaan vielä menetetty. Mä rullaluistelen paljon, istun ulkona kirjan kanssa ja käyn kävelemässä kaupungin katuja.
Otan vain ihan iisisti… ja annan elämän voittaa ne varjot, jotka yrittää kiskoa mut takaisin pimeyteen.
Mun tarinaa ei ole vielä kuultu loppuun.
Kerrotaan se yhdessä <3
Ihanaa kesää mä teille toivon!
Metta S. & Kimalle.fi