LUKU 88. POLKU SIELLÄ METSÄSSÄ

Se on todella jännä juttu, kuinka pikaisia me ihmiset ollaan unohtamaan kaikki se kauneus, minkä pitäisi olla meille yksi energian ja hyvän fiiliksen lähde päivästä ja sen kulloisistakin tapahtumista huolimatta… Ja ainakin mulle on usein aivan yks hailee, onko ulkona kaunis sää vai sataako siellä kenties käsigranaatteja sokka irti silloin, kun mua syystä tai toisesta masentaa… ja/tai vituttaa.

MUTTA. Tässäkin kohtaa poikkeus vahvistaa säännön: mä nimittäin muistan sen yhden päivän kymmenen vuotta sitten, kun mä ekaa kertaa elämässäni annoin turpaan piriviekkareille ja heräsin siihen tiettyyn kesäiseen aamuun hyväntuulisena (ja vointisena) ekaa kertaa moneen päivään.

Oli tosi kaunis heinäkuinen aamupäivä, kun mä lähdin kävelemään porukoiden talolta alamäkeen, kohti lähintä bussipysäkkiä tien varteen. Siinä kävellessäni mä huomasin ekaa kertaa kuukausiin, kuinka kirkkaita kaikki kukkien ja puiden värit oli, ja kuinka vihreää oli se nurtsi, joka reunusti tietä mun molemmin puolin.

Mitä pidemmälle mä sitä tietä kävelin, sitä suloisemmin aurinko lämmitti mun paljaita olkapäitä, vilkkuen puiden ja lehtien raoista mun yläpuolella samalla, kun linnut piti ääntä taivaalla. Ekaa kertaa pitkään aikaan mä olin todella elossa ja läsnä siinä hetkessä, jota elin.

Tässä kohtaa täytyy kyllä tunnustaa! Mä en ole koskaan ollut mikään retkeilijäluonne, koska ulkoilmasta on vaikea nauttia ötököiden kiemurrellessa, lentäessä ja suristessa kaikkialla, mihin vain uskaltaa katsoa. Mä en tykkää olla syötävänä tai muutenkaan purtavana, mutta sen tietyn päivän mä muistan edelleen nimenomaan siksi, että kontrasti mun uuteen elämään huumeiden pyörteessä oli niin suuri.

Edes ötökät ei päässeet häiritsemään sitä hetkeä, jonka mä elin siinä polulla, ja vaikka se olikin vain yksittäinen häviävä muisto muiden joukossa, piti se mua myöhemmin pinnalla ihan eri tavalla, kuin huumeet ikinä.

Joo… Tänään, kun mä lähdin kotoa karseassa vesisateessa mä mietin just sitä, kuinka pienestä tuntuu olevan kaikki kiinni… Se on joka päivä ihan yhtä hämmentävää, kuinka pieni hetki - ohikiitävät sekunnit - voi muuttaa kaiken ja viedä meidät sellaiseen suuntaan, jota kukaan ei olisi osannut odottaa.

Muutama kuukausi takaperin mä löysin itseni tilanteesta, johon en olisi halunnut enää joutua: vastapäätä lääkäriä. Siinä mä istuin, juttelemassa tulossa olevista tapahtumista miettien samalla surkeana, miten helvetissä olin (taas) päätynyt tähän pisteeseen… hämilläni, sydänjuuriani myöten loukkaantuneena ja todella lähellä pistää kytkimen pakille ja lakata olemasta.

Me kuitenkin saatiin jonkinlainen suunnitelma aikaiseksi, ja niin mä nousin ylös lähteäkseni kotiin vollottamaan. Kun mä sit vedin takkia päälle koko saatanan maailman paino harteillani, sanoi se ihminen mulle, että "hienoa nähdä, että olet kerännyt itsesi ja elänyt elämää eteenpäin siitä, kun olen sut viimeksi nähnyt".

Todella: mä olin ollut koko tapaamisen ajan niin ajatuksissani, ettei edes tuttu ääni tai tutut kasvot olleet saaneet mua havahtumaan… Me oltiin tavattu silloin, kun mä vielä aktiivisesti käytin ja varmasti näytinkin siltä.

Kaikesta siitä painolastista huolimatta, jonka kanssa mä olin kävellyt sisään, tuntui mun olo yhtäkkiä paremmalta, kun kuulin ne sanat: mäkin olen niin helvetin nopea unohtamaan sen duunin, jonka olen tehnyt päästäkseni tähän pisteeseen.

Mulle tuli hyvä mieli, ja lähdin sieltä vahvempana kuin mitä olin ollut tullessani. Sanoissa on valtavasti voimaa, ja samoin lämpimässä hymyssä.

Me ollaan aikalailla kaikki vahvempia, kun mitä itse edes aina ymmärretään.

Sitten mun päivän polttavimpaan kysymykseen… Miksi kenenkään pitäisi tyytyä mihinkään vähempään, kuin siihen mitä kaikkein eniten haluaa?

Tätä mä olen miettinyt tänään kovasti tässä samalla kun siivosin, imuroin, pesin pyykit ja astiat.

Niin… Tottakai se vaikeuttaa tilannetta, jos ei ihan vielä ole varma siitä, mikä se ultimatum lopputulos parhaimmillaan tulisi olemaan. Se vaikeuttaa meidän nykyhetkeä, mutta ei välttämättä kuitenkaan tulevaa: me voidaan joka päivä kulkea kohti uutta huolimatta siitä, ettei sitä aina itse huomattaisikaan.

Kuitenkin - nyt ainakin tällä hetkellä - mulla on itsellä kaksikin haavetta. Ensimmäinen on tietty se, että saisin todella näistä uusista kouluhommista itselleni ammatin. Mä saisin auttaa ja olla läsnä muille sitä tarvitseville, ja pääsisin itsekin kasvamaan isommaksi ihmiseksi siinä matkalla: isommaksi ja ymmärtäväisemmäksi.

Toinen on sitten (tietty) se, että pääsen astelemaan avioon tasan neljän ja puolen päivän kuluttua. Nyt ei ole aikaa jäädä odottelemaan, että elämä vie jonnekin - on pistettävä itse asioita tapahtumaan.

Välillä se joo tuntuu jotenkin niin järjettömältä, että kaikesta jo tehdystä duunista huolimatta ne pienimmät yksityiskohdat silti ratkaisee. Mä olen selvästi edelleen se sama mimmi, joka aikoinaan olisi tehnyt mitä tahansa rakkaudesta… Eikä mikään määrä vastoinkäymisiä tai odottamattomia paskamyrskyjä muuta sitä. Rakkautta mä kaipaan, ja samoin lupaa kuulua.

Niin. Kaikkiin meidän yrityksiin ja pyrkimyksiin kuuluu jossain määrin myös se kyky hyväksyä epäonnistumisia ja oppia niistä. On oikeastaan ihan sama, pääseekö maaliin ekalla, tokalla vai vasta kolmannella yrityksellä, kunhan vaan ei luovuta.

Tää maailma on täynnä ihmisiä, jotka haluaa nähdä toisten epäonnistuvan, joten pidetään huoli ainakin siitä, ettei vahingossakaan jouduta itse siihen porukkaan :) Kateus ja katkeruus syö meitä aina siihen pisteeseen, jossa elämästä nauttiminen muuttuu lopulta mahdottomaksi, ja silloin me ollaan pulassa.

Muiden onni ei vie meiltä mitään pois, eikä meidän onni heiltä.

Joo… Unelmat on todella tehty toteutettaviksi, ja mä ainakin itse toivon, että niitä erityisiä hetkiä, joita mäkin elin siinä polulla puiden alla riittäisi vielä pitkään meille kaikille. Vaikka maailma meidän ympärillä tuntuukin voivan tällä hetkellä aika huonosti, ei mitään ole vielä menetetty.

Annetaan unelmien ohjata meitä ja tehdä meistä taas ehjiä: jotkut murskaa toiveita ja muiden haaveita, mutta ei me lähdetä enää siihen porukkaan pullistelemaan.

Jokaisella on lupa tulla onnelliseksi, ja yritetään me siinä ympärillä antaa siihen mahdollisuus ja tukea sille matkalle, joka meitä kaikkia vielä odottaa. Vaikka me ei ehkä koskaan tullakaan täysin valmiiksi, voi meidän päivät silti sisältää niitä juttuja, jotka vie meitä siihen suuntaan, joka parantaa ❤.