LUKU 89. GOLJAT

Sade piiskaa kattoa, ropina kuulostaa surumieliseltä rummutukselta, kuin kaipaus, joka on saanut äänensä takaisin.

Tänään on häämatkan seitsemäs päivä, eka jona sataa ja eka, jona hellerajoja uhmaava kuumuus taittuu kesäkuurolta tuoksuvaksi hämäräksi. Meillä on ollut ihana ensimmäinen viikko.

Aamun lämpöä hehkuvan auringon alla me lojuttiin altaanreunalla hotellin katolla, vain pari tuntia sitten. Täällä on niin helppo hymyillä.

Olla onnellinen.

"Onko mua vaikea rakastaa?", mä kysyin. Asia on pyörinyt mun päässä kuluneina viikkoina paljon. Mussa on paljon naista, mutta myös äärettömän raskaita arpia, jotka Kimmo lupautui ottamaan omikseen, kun vannoi valansa kahdeksan päivää sitten.

Se tuntui hyvältä.

Ja samalla siltä, että taidan tuomita toisen sellaiseen, jota en halua itsekään.

"Sun rakastaminen ei ole vaikeaa", Kimmo vastasi.

"Ja arvet paranee aikanaan".

"Mä haluan rakastaa sua aina".

Nyt aurinko kurkkaa, sade hiljenee taustalle ja puhe kuuluu taas sen yli. Kun katsoo kahvilan markiisin alta kadulle, toisella puolella sataa edelleen ja toinen puoli kylpee auringonvalossa.

Ja mä mietin omaa matkaani tähän pisteeseen - polkua läpi valon ja sateisen pimeyden. Siellä missä ilo tapaa surun ja rintaa repivä huuto lopulta kuivuu pois, kuin keskikesällä laiturille jätetty pyyhe.

Jossakin kohtaa selviytyminen lakkasi olemasta ainoa vaihtoehto.

Mulle tarjottiin elämää.

Kiinni pitäminen on kuitenkin taito, jonka vain aika opettaa. Mun on päästettävä irti siitä pelosta, että jokainen kuitenkin lähtee ja jättää. Pelko on edistyksen vastakohta, kuten me tiedetään. Täytyy löytää voimia tarttua haaveiden liukkaisiin reunoihin ja irrottaa niistä muistojen terävistä kulmista, jotka saa meidän sydänveren virtaamaan.

Meidän on aika tulla ehjiksi taas.

Joku varmasti miettii tässä kohtaa, että entä jos ei ole koskaan ollutkaan kokonainen. Mihin sitä sitten voisi edes palata? Onko silloin tuomittu kulkemaan sirpaleista kujaa ohi tie päättyy -merkkien, ja tukehtumaan toivoon, johon kukaan ei kuitenkaan pysty vastaamaan.

Sanon näin, koska tunnistan itseni. Tunnen sen hylätyn puolen itsestäni paljon paremmin, kuin sen, joka saa ravinnokseen hellyyttä ja voimansa hyväksynnästä.

Mulla ei ollut tulevaisuutta.

Ja vielä tänäänkin on niitä hetkiä, kun pelkään kadottavani sen näkyvistä ja päädyn harhailemaan takaisin pimeään. Mulla on pelkoja… mutta myös käsittämätöntä voimaa.

Selvää on se, etten koskaan tule olemaan mikään goljat - minun osani on olla David, joka korvaa raa'an voiman älyllä, ennakoinnilla ja uskolla itseensä.

Vaikka kadotinkin sen hyvin pitkäksi aikaa, on vuorovesi vaihtumassa.

Haluan olla vettä - kun joki kohtaa esteen, se hakee aina uuden uoman.

Eikä sitä pysäytä mikään.