LUKU 90. ELÄMÄNNÄLKÄÄ

Uhh, olemme Suomessa! Lomailu on ihanaa, mutta kaikki muistot ei aina ole vain puhdasta kultaa. Sukelletaan alla tekstiin, jonka kirjoitin viimeisinä päivinä Palermon sandaalit sulattavassa kuumuudessa. Aihe on sitten erityisen henkilökohtainen - lue ajatuksella 🩷 ja ole ystävällinen sanoissasi. Nyt mennään!

"Kuherruskuukauden kääntyessä kohti loppuaan, on aika ajatella kaikkea sitä, mikä Suomessa taas odottaa, kun paluun aika on käsillä. Mä olen ollut todella ahkera myös täällä Palermon ajan puraisemissa rantakahviloissa, ja läppäri on ollut jokapäiväinen osa mun kulloistakin, tarkkaan mietittyä lookkia.

Kaikki sen tietää, että tyyli on yksi mun persoonan ja itseilmaisun kulmakivistä… ja täällä pukeutuminen on ihanaa. Kun iho saa oikein syvän kuparin hohteen ja kasvot tuntuu nuorentuvan ainakin kymmenen vuotta, on hauskaa kulkea niissäkin vaatteissa, jotka vielä muutama vuosi sitten olisi saanut mut miettimään, näytänkö lihavammalta, kuin olen, tai onko vatsassa liikaa jotakin, minkä joku saattaisi tulkita ylimääräiseksi.

Syömishäiriön aikakausi on mun osalta ohi - sen tunnistaa, kun hymy on vapautunut, eikä peili saa sitä enää empimään.

En kuitenkaan koskaan unohda niitäkään reissuja, jolloin vietin suurimman osan ajasta yksin pimennetyssä hotellihuoneessa. Vaikka ulkona paistoi ihana aurinko, jota oltiin tultu Suomesta asti katsomaan, mun vointi oli niin huono, että päivät kului tyhjiksi syötyjen suklaakääreiden keskellä.

Niillä jokavuotisilla matkoilla mä koin niin kaikennielevää yksinäisyyttä, että muu maailma tuntui aina olevan jonkinlaisen kuoren tuolla puolen.

Mä saatoin nähdä sen - mutta en koskea.

Kukaan ei osannut auttaa… eikä siksi nähnyt, kuinka mä kärsin.

Mä oksensin niin paljon ja usein, että mun silmien ympärille pakkaantui katkenneita verisuonia.

Myös leuan alaosa oli niin turvonnut, että mun kasvot näytti olevan täysin eri pajassa veistetyt, kuin kaikki niiden alapuolella.

"Sä näytät ihan tikkarilta", mulle sanottiin usein jonkun aikuisen toimesta. Iso pää ja pelkkää luuta pitämässä se ylhäällä.

Kun sitten tuli ilta ja aurinko katosi näkyvistä, oli aika pestä pois tuskastuttava hikikuorrute ja lähteä muun matkaseuran kanssa ulos syömään. Mä yritin usein jättäytyä pois porukasta… mutta mun äiti ei antanut periksi.

Pukeutuminen vei paljon aikaa - ja lähtö oli aina kamala.

Mua hävetti liikkua hotellihuoneesta ulkomaailmaan, kun peilistä tuijotti vetiset silmät ja turvonnut vatsa.

Mikään ei tuntunut päällä hyvältä.

Niinä iltoina, kun mun ei tarvinnut kestää tilannetta yhtään hotellin omaa, runsauttaan pursuilevaa buffetia kauemmas, mä saatoin päästää pienen, mutta kuuluvan helpotuksen huokauksen. Lautasia kärrättiin pöytiin ja niistä pois niin kovalla tahdilla, ettei kukaan koskaan huomannut, kuinka mun oli edelleen puolillaan ruokaa.

Buffa oli helppo paikka syödä, koska mä tunsin pöydän, kuin omat taskuni. Ei ylläreitä, ei rasvaa tiriseviä pihvejä, jotka joutuisin kuivaamaan pöydän alla servettiin ennen, kuin uskaltaisin edes vähän maistaa.

Ei suklaakakkuja, joille olisi kivuliasta joutua sanomaan ei.

Mä selvisin illasta toiseen syömällä pöydästä tomaattilohkoja ja Rhode island-kastiketta.

Lopulta nekin kesämatkat loppui sinä vuonna, jolloin mä täytin viisitoista. Niin kamalia asioita tapahtui sillä reissulla, etten palaa niihin edes mielessäni kovin usein.

Kun me palattiin Suomeen, mä sanoin äidille, etten palaa Turkkiin enää koskaan.

Äiti ei kysynyt, miksi. Nyökkäsi vain.

Se kesä tuhosi mussa loputkin vastustelun rippeet. Olo paheni, syömishäiriö kasvoi täyttämään mut kokonaan ja jätti vain hyvin vähän tilaa elämälle.

Mä olin avuton, väsynyt ja yksin.

En enää tunnistanut itseäni… eikä oikeastaan kukaan muukaan.

Tässä hetkessä - seitsemäntoista vuotta myöhemmin - mun nahoissa elää edelleen monta minää. On turha yrittää karkottaa sellaista, joka ei ole irrallinen osa sinua, vaan palanen, jota ilman et tule enää koskaan olemaan kokonainen.

Syömishäiriö on osa meitä samalla tavalla, kuin huumeet. Kokemus on tullut jäädäkseen, eikä sitä pyyhitä pois.

Sen kanssa opetellaan elämään vahvempina.

Ja kokonaisina, ilman häpeää.

Olemisen taakka ja elämän sietämätön keveys on kutakuinkin sama asia. Tartuit sä siihen mistä suunnasta hyvänsä, se puree takaisin niin lujasti, että ote tuntuu koko ajan olevan irtoamaisillaan.

Sattuu, sattuu. Polttaa ja kirvelee.

Mun on kylmä ja kuumuus tekee niin kovin kipeää.

Syöminen ei ole ratkaisu. Ei myöskään syömättä jättäminen tai oksentaminen.

Loputon juokseminen ei tee sua onnelliseksi kuin hetken, eikä mikään määrä laksatiiveja auta sua näkemään itseäsi sellaisena, kuin todellisuudessa olet.

Meidän täytyy kaivaa vielä paljon syvemmältä - uskaltaa olla vielä paljon vahvempi, kuin mitä syömättömyys tai paasto tai edes koko päivän kestäneet treenit sulta vaatii.

Ruoka ei tapa, eikä se myöskään riitä pitämään meitä hengissä.

Eihän kamakaan pelasta meitä itseltämme yhtään huomista pidemmälle.

Mun työ on muiden kohtaamista sellaisina, kuin he sillä hetkellä on.

Sun työ on itsesi kohtaamista sellaisena, kuin voit vielä parhaimmillaan olla."

💜💜💜

Teksti on kirjoitettu vastaamaan toiveeseen, joka tuli Kimalteen lukijalta.

Haluan sanoa, että uskon sinuun ja siihen, että kipu lakkaa.

Älä luovuta.

Rakkaudella,

tuore rouva Sävikari-Saarinen & Kimalle.fi