LUKU 92. HETKESTÄ HETKEEN

Mehän muistetaan tosi hyvin se hetki, kun tajusin saaneni C-hepatiittitartunnan? Joo, muistetaan me.

Se oli hirveä päivä.

Mä olin juuri toennut Malmin sairaalan tarkkaamosta - tokaa kertaa saman päivän aikana.

Hoitajat naksutteli mulle paheksuvasti kieltään, ja vastasi vihaisina mun katseeseen. Mä vein paikan joltain, joka olisi oikeasti sitä tarvinnut, heidän kehonkieli sanoi.

Niinpä mä kömmin vaivalloisesti ylös sairaalasängystä. Siitä hetkestä mä en muista juuri mitään muuta, kuin sen tunteen, että mut haluttiin ulos sieltä… ja mieluiten äkkiä.

Seuraava selkeä havainto on Malmin päivystyksen aulasta. Nuori sairaanhoitaja saattoi mut siihen istumaan ja sanoi, että musta oli otettu verikokeet, kun olin ollut taju kankaalla. Tulokset tulisi ihan kohta. Sitten pääsisin lähtemään.

Mä soitin sillä välin eksälleni pyytäen kyytiä, sillä tiesin, että sillä oli faijansa auto parkissa talonsa pihalla. Tyyppi tuli ja istui hiljaisena mun viereen.

Sen koko olemus huusi, että kauanko sä meinaat tätä vielä jatkaa.

Kun hoitajamimmi tuli kirjoitusalusta sylissään takaisin, se totesi, että kaikki oli oikein mallikaasti kunnossa.

"Paitsi että sun maksa-arvot on ihan hitusen koholla".

"Käy parin viikon päästä kontrollissa, ei se varmastikaan ole mitään".

Mutta sillä hetkellä mä tiesin. Mä vaan tiesin.

Mä rääkäisin kovaan ääneen kalman kalpeana, että onko mulla C-hepatiitti.

Se oli retorinen kysymys, sillä mä tiesin vastauksen yhtä kristallin kirkkaasti, kuin juomalasi tietää, että pian siihen kaadetaan vettä.

Hoitaja pudisteli päätään ja sanoi, että tuskinpa. Ei syytä huoleen.

Oli kuitenkin päivänselvää, että olin allekirjoittanut oman tuhoni.

Miksi me sitten muistellaan tätä taas, vaikka luku 70 käsittelee aihetta jo ennestään? No siksi, että koin tässä ihan vähän aikaa sitten samanlaisen Heurekan.

Se tapahtui sinä aamuna, jona me herättiin häämatkalla Palermosta viimeistä kertaa ennen kotiinlähtöä. Mä makasin jonkun muun pesemissä lakanoissa hotellihuoneen hämärässä ja tajusin, että mun loppuelämä oli nyt alkanut.

Siinä hetkessä mä tajusin sen yhtä varmasti, kuin olin aikoinaan tajunnut, että tästä on leikki kaukana. Silloin mä tosin odotin kuolemaa… mutta nyt on kyse elämästä.

Mun elämä on nyt todella alkanut. Se elämä, jota olen aina toivonut ja josta olen haaveillut kaikki ne yksinäiset hetket, joina kukaan ei kuullut mun huutavan.

Näin todettuani saatoin siis tulla siihen tulokseen, että se oli se hetki, kun mun omilla päätöksillä alkoi yhtäkkiä olemaan valtavasti väliä. Tarina oli saavuttanut sen pisteen, jossa seisoessaan matkan uuvuttama sankaritar vihdoin näkee, minne edessä avautuva tie johtaa… ja mitä on tehtävä, jotta sinne pääsee.

Vaikka takana on erittäin vaikeita vuosia ja vielä vaikeampia päätöksen hetkiä, olin nyt saavuttanut sen askelman, jota olin havitellut ja jota kaivannut.

Kaikki kuljetun matkan käänteet oli johtaneet mut tilanteeseen, jossa vihdoin ymmärsin, että onni on ottajastaan kiinni - tajusin, että olin todella löytänyt kodin.

Mistä sitten loppupeleissä on onni kiinni? Mä sanoisin, että tärkeintä on tehdä kaikkensa, jotta sitä ei enää toiste menetä.

Kun me huomataan, että meillä onkin jotain säilyttämisen ja kovan(kin) työn arvoista, on hyvä muistaa, ettei mikään ole ilmaista. Se, että me ollaan saatu maistaa jotakin hyvää on hienoa, mutta sen pitämiseksi täytyy tehdä töitä. Me ei voida enää perseillä menemään minkä keretään - meidän täytyy ottaa huomioon se tosiasia, että ollaan itse vastuussa omasta onnestamme. Ei seistä enää itse itsemme tiellä.

Kun mä muistelen sitä kauhun hetkeä siellä Malmin sairaalassa, mut täyttää suru ja pettymys. Mun ei koskaan pitänyt joutua kohtaamaan sellaisia asioita. Mun piti pitää itsestäni parempaa huolta.

Kuitenkin me tiedetään, ettei taaksepäin elämässä pääse, joten tässä hetkessä mun - ja myös teidän kaikkien muidenkin - tärkein tehtävä on pitää huolta siitä, ettei ne ajat enää pilaa sitä, mitä mulla - meillä - nyt on.

Onni ei ole vakio. Se tulee ja menee ja muuttaa muotoaan… mutta vastuu sen jatkumisesta on meidän oma. Vaikka elämä heittelisi kuinka - vaikka kanssaihmiset olisi kuinka apinoita - meillä on kyllä keinot suojata sitä, minkä tiedetään itsellemme tärkeäksi.

Se ei ole helppoa, se ei ole itsestään selvää… mutta se, mitä se satavarmasti on, on sen kaiken arvoista.

Tähdätään siis kaikki yhdessä hetkeen, jolloin lamppu syttyy siellä omassakin päässä.

Tähdätään siihen hetkeen, jona tajutaan, mikä on kunkin oman onnen lähde, ja mistä on valmis luopumaan pitääkseen kiinni tärkeimmästään.

Kaikki munat ei kuulu samaan koriin: tärkeät pistetään hylylle turvaan ja ne, jotka on taipuvaisia räjähtämään, on hyvä hävittää ennen, kuin keltuaista on joka paikassa.

Siivon voi välttää, kun toimii nyt.

Nyt on sen aika.

On aika etsiä… ja aika löytää.

On aika tulla onnelliseksi ja muistaa, että on onnensa ansainnut <3