LUKU 98. PIAN TÄÄLLÄ... TYTTÄRENI
Karvas totuus on se, ettei menneisyyttään pääse karkuun. Kun tämän hyväksyy, on jäljellä oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa: jäädäänkö me sinne asumaan, vai päätetäänkö me oppia siitä, mitä on tapahtunut. Mitä me voidaan tehdä tänään toisin, kuin silloin ennen? Jotta me ei enää toisteta niitä tehtyjä virheitä, eikä anneta menneisyyden kerrata itseään osaksi tätä päivää, jota nyt eletään.
Mun omat, pahimmat pelot näytti käyvän toteen, kun lapsettomuuden syitä alettiin tutkia noin vuosi sitten.
"Sä et tule koskaan saamaan omia lapsia", lääkärisetä totesi mulle ekan kerran jo silloin, kun olin vasta täyttämässä neljätoista. Ja jollain tavalla mä tiesin kaikki kuluneet vuodet, että jotakin on vialla.
Syömishäiriö vei lähelle haudan reunaa, ja lopulta päihteet oli viimeistellä työn. Itsetuhoiset ajatukset kuitenkin häipyi taustalle silloin, kun kama jäi pois päivittäisestä arjesta… vain palatakseen voimalla takaisin viime kesänä, kun pettymys seurasi toistaan. Kun yritin puhua murheistani ihmisille, kukaan ei halunnut kuulla. Sain kerta toisensa perään kädenhuiskautuksen ja sanat, "kyllä se kuule siitä".
Koin olevani yhtä mahdottoman yksin, kuin niinä vuosina, joina kukaan ei kuullut mun itkevän.
Viime kesä kului aikalailla Töölössä, meidän senhetkisen kodin takapihalla. Stadikan torni näkyi puiden ja kattojen välistä.
Mä huomasin pelottavan usein miettiväni, että olisinko tarpeeksi rohkea hypätäkseni.
Syömishäiriövuosista tuttu ajatuksenjuoksu vei kaiken tilan muilta ajatuksilta. Mä kävin jälleen kerran veristä ja raakaa sotaa omaa fysiikkaani vastaan.
Meidän kroppa kantaa paljon kipua, surua ja menetettyä aikaa, mutta siitä huolimatta se kantaa myös meidät sellaisina, kuin meidän milloinkin täytyy olla. Mun omani vain ei taaskaan totellut.
Me ei pelattu lainkaan samassa joukkuessa… eikä edes yhteisillä säännöillä.
Musta tuntui todella pahalta. Olisin halunnut luopua toivosta, mutta ei itseään voi käskeä lakata haluamasta. Niinpä mä jatkoin eteenpäin sumussa, joka peitti alleen kaiken muun.
Tunsin olevani täysin hukassa.
Menneisyys ei kuitenkaan ole kaikki, mitä meillä on. Mun äiti sanoi silloin kerran, että kun vaan et luovuta, niin tulevaisuudella on varmasti jotain annettavaa. Ihmeitä tapahtuu niille, jotka ei luovu toivosta.
Meidän tytär syntyy lääkärin mukaan ihan juhannuksen korvilla -25.
Kiitos itselleni, kun en hypännyt. Kiitos, kun en luopunut toivosta. Kiitos, että opin uusia tapoja elää silloin, kun ainoa toinen vaihtoehto oli kuolema.
Tulevaisuus on nyt ihan lähellä… ja ihan pian me päästään tapaamaan se suurin lahja, minkä toivo voi meille antaa ❤️