LUKU X. KENEN MAAILMASSA ME OIKEIN ELETÄÄN

Koska mä oon ainakin itse kipuillut itseni kanssa nää viimeiset pari päivää mä ajattelin, että voisin ehkä kirjoittaa ylimääräisen tekstin tästä nimenomaisesta fiiliksestä, joka täysin syyttä (ja kutsumatta) sukeltaa korvasta sisään ja aikaansaa pelkällä läsnäolollaan niin mittavaa kaaosta, että sen järjestely takaisin normaalitilaan saattaa pahimmillaan viedä päivien sijaan viikkoja.

Mistä mä sitten oikein puhun? No, mä kerron: mä puhun siitä täysin järjenvastaisesta tunteesta, joka valtaa ainakin mun mielen juuri silloin, kun sitä kaikkein vähiten kaipaan saaden mut epäilemään itseäni, taitojani, kykyjäni, älyäni ja kaikkea mahdollista muuta tilanteissa, joissa sen on mahdollista saada aikaan kaikkein eniten pysyvää vahinkoa.

Joo... Se on jännä juttu, kuinka paljon epävarmuudella ja rikkonaisella minäkuvalla on valtaa meihin kun miettii, ettei kummallakaan niistä ole omaa ruumista, ääriviivoja, väriä tai edes tunnistettavaa tuoksua: miten on mahdollista, että se näkymätön, hajuton ja mauton kokemus voi pahimmillaan tehdä yhtä mittavaa tuhoa meidän elämässä kuin se kuuluisa norsu siellä kalliissa posliinikaupassa? Niinpä, just asking.

Otan esimerkiksi mun oman tilanteen: Kaikkien muiden juttujen ja yritysten lomassa mä tällä hetkellä koen päässeeni irti mun syömishäiriöstä siihen pisteeseen, kun se mun omalla kohdalla on mahdollista, mutta niin kuin kaikki muutkin elinikäiset jutut se nostaa päätään niinä hetkinä, kun mä turhautuneena epäilen itseäni tai kykyäni suoriutua jostakin mulle tärkeästä asiasta.

Siitä huolimatta, että moni tuntuu ajattelevan syömishäiriön kertovan epätoivoisista pyrkimyksistä miellyttää muita oon mä aina katsonut hämmentyneenä kieroon, kun joku kysyy, ketä mä olen sillä toiminnallani pyrkinyt miellyttämään, sillä ainoa oikea vastaus on tämä: minua.

Tää voi nyt tuntua jonkun mielestä liian tylyltä, mutta mitä väliä sillä oikeesti on, mitä joku muun ajattelee sun hameesta, kampauksesta tai vaikka naamasta? Jos sillä todella on niin paljon merkitystä sun oman hyvinvoinnin kannalta, niin lakkaa arvailemasta ja kysy suoraan: tää maailma on pullollaan ihmisiä, jotka menee leikkaussaliin kuvan kera, jossa Kim Kardashian pyllistää kameralle vain siksi, ettei oma käsitys omasta arvosta vielä vastaa sitä valtavaa määrää kauneutta, herkkyyttä ja yksilöllisyyttä mitä meillä kaikilla on huolimatta siitä, näkeekö ympäröivät ihmiset sitä siinä määrin kun mitä me itse toivottaisiin.

Iso osa teistä, jotka mun kirjoituksia lukee ei ole tavannut mua henkilökohtaisesti ja tässä nimenomaisessa kohdassa se on vähän harmi, sillä vain livenä mä voisin todella yrittää todistaa sen, ettei toisten mielipiteillä, kateudella, tuomitsemisella tai ihailulla ole juurikaan väliä lopputuloksen kannalta... ja sanon näin siksi, että en tunne ketään muuta, jonka tie olisi mutkitellut, mennyt takapakkia, tullut estetyksi, suljetuksi ja uudelleen piirretyksi niin monta kertaa kun mun oma.

Niin... Jos mä olisin jäänyt kotiin kaikki ne kerrat, kun mua on kiusattu, vihattu, paneteltu, kadehdittu, kopioitu, vähätelty, hylätty ja epäilty en mä olisi ehtinyt elää tätä elämää ollenkaan... ja vaikkei mua mun ulkonäköön kohdistuva kritiikki kiinnosta pätkäkään on mullakin olemassa se erittäin heikko kohta, johon osumalla saa varmasti aikaan niin kovaa kipua, ettei edes purkillinen buranaa auta siitä yli.

Kunpa vain voitaisiin... Niin: kunpa me kaikki voitaisiin elää sellaisessa maailmassa, jossa jokaiselle olisi tilaa loistaa itsenään ja kokea kaikki ne jännittävät asiat elämässä positiivisen kautta sen sijaan, että uuden mahdollisuuden tai tilaisuuden tullen me ensikädessä epäillään omaa kykyämme suoriutua tai sitä, mitä muut mahtaa meistä ajatella: kelatkaa nyt, kuinka hienoa olisi jengin aidosti kannustaa onnistumaan ja huomata, ettei muiden menestys ole itseltä pois edes siinä määrin, että ilkeät sanat olisi missään määrin oikeutettuja.

Annetaan jokaiselle tähdelle mahdollisuus kimaltaa vasten sitä samaa taivasta, jolla me itsekin loistetaan, sillä yksin me ei tehdä muuta, kun hukutaan siihen pimeyteen: me kaikki ollaan upeita ja arvokkaita ja siksi just niin älyttömän tärkeitä, joten unohdetaan se, mitä muut meistä ajattelee ja keskitytään siihen, että ne omat parhaat piirteet ja kyvyt vie meitä just niin pitkälle, kun me itse halutaan päästä <3