LUKU X. TUSKA

Miltä se tuntuu... se kaiken läheltään nielevä ahdistus, joka tuhoaa tieltään kaiken polttaen sillat takanaan ja tulevaisuuden edessään. Miltä se tuntuu, kun toivo on mennyt eikä huomisesta ole takeita? Mä kerron.

Jokainen meistä kokee tietty asiat eri tavalla, mutta mulla itselläni tuntuu se pohjaton kuilu vetävän magneetin lailla puoleensa sitten, kun tietty piste on ohitettu eikä siitä tunnu enää olevan paluuta.

Sillä ei oikeastaan ole väliä, mistä kaikki alkaa vaan ennemminkin niin, että jään pelonsekaisella turtumuksella odottamaan sitä hetkeä, kun reppu mun selässä vihdoin painaa liikaa ja selkä napsahtaa poikki päästäen ilkeän rusauksen.

Jähmety, pakene tai puolustaudu... Siinä taitaa olla ne vaihtoehdot, jotka on jäljellä sitten, kun tuntee epätoivon leviävän rinnasta kohti varpaita ja sormenpäitä tappavalla tahdilla: nyt täytyy päättää, ennen kuin on liian myöhäistä.

Mä olen itse ollut siinä tilanteessa muutaman kerran elämäni aikana, enkä mä yhtäkään niistä muistele mielelläni. Joka tapauksessa musta tuntuu tärkeältä kertoa, että olen selvinnyt ja vielä täällä, vaikka sitten universumin puututtua tapahtumien kulkuun tai kuka sen mitenkin haluaa ajatella.

Vaikka tuntuisi hienolta sanoa, että olen taistellut läpi kaikesta täytyy mun rehellisesti sanoa, että olen tainnut käyttää noita kaikkia kolmea. Tottakai mä olen hammasta purren taistellut itseni ulos siitä loputtoman syvästä kuopasta ja enemmänkin kuin kerran, mutta mun mielestä tärkeämpää on se, miksi mä olen tehnyt niin kuin se, että miten se sitten lopulta tapahtui.

Siitä huolimatta, että mun kokemus itsestäni on suurimman osan aikaa ollut sellainen, ettei musta kertakaikkiaan ole tähän (tai mihinkään), että mä en kelpaa tai pysty, jaksa tai kykene enää elämään tän kivun kanssa kauempaa, oon mä kuitenkin mielummin jatkanut matkaa rinnettä ylös kuin lakannut kokonaan yrittämästä...

Luovuttaminen vie meiltä paljon enemmän kuin taistelu, vaikka sitten jossain muodossa häviäisikin: ainakin tietää, että vittu, mä tein kaikkeni, yritin kaikkeni enkä koskaan jäänyt paikoilleni itkemään antamatta itselleni mahdollisuutta yrittää vielä sen viimeisen kerran. Mä tiedän, kuinka paljon se sattuu ja kuinka paljon se vaatii, että rutistaa jostain käyttöön ne vihonviimeisetkin voimanrippeet ja karjuu kaikin voimin tuuleen, että vaikka kaikki muu on mennyt niin mua te ette vittu vie... se on raskaampaa kuin mikään muu tässä elämässä, mutta jostain ne voimat on löydettävä, mikäli haluaa nähdä huomisen ja ylihuomisen ja kaikki ne päivät sen jälkeen, sillä vaikka elämä sattuu ja tekee kipeää on se päivä tulossa, kun taivas kirkastuu ja on saavuttanut jotakin.

Tällä nimenomaisella hetkellä mun oma tuska on niin ääretön, että mä mietin koko tähänastista elämääni todella valmiina luovuttamaan. Vaikkei tää oo eka kerta, kun mua poljetaan, sorretaan ja vähätellään tuntuu tää piste sellaiselta, etten mä nouse tästä koskaan tai ainakaan sellaisena, mitä ennen olin. MUTTA. Mä en ole tehnyt mitään väärää, joten miksi mun pitäisi olla se, joka hajoaa tuuleen ja lakkaa olemasta. Kaikki minkä eteen mä olen tehnyt töitä on yritetty viedä multa siitä huolimatta, että mulla on oikeus ja kyky antaa ihmisille voimaa ja tulla kuulluksi, nähdyksi ja kohdatuksi. Se on ihan saatanan yks hailee, kuinka paljon paskaa musta puhutaan ympäri kyliä kun mä itse tiedän, kuinka tässä kävi ja miksi mun kyky empatiaan ja halu olla läsnä käännettiin mua itseäni vastaan.

Joka tapauksessa -kivusta viis- mun täytyy nousta: mun täytyy itse rakentaa itselleni mahdollisuus onnistua ja unohtaa ne kaikki, jotka joukkovoimalla yrittää tuhota sen, mitä itseltä puuttuu... joten: mä tiedän, kuinka paljon tuska, kipu ja turtumus vie meiltä ja kuinka ahtaalta tää maailma välillä tuntuu: mä tiedän, kuinka mahdollisuudet pahimmillaan rajoittuu hengiltä tukehtumiseen ja siihen loputtomaan pimeään, josta kukaan ei enää palaa. Kuitenkin niin kauan, kun me kieltäydytään tulemasta runnotuiksi ja ohitetuiksi arvottomina me voidaan vielä... niin, mitä? Me voidaan taistella ja haistattaa paskat niille once and for all.