TML 3. ELÄMÄ MASENNUKSEN KANSSA
Tuo masennus on ollut osa elämääni jo teini-iästä asti, ja oli myöskin varmaan yksi syy siihen, että päihteet alkoivat maistua jo nuoresta pitäen. Niillä sai turrutettua itsensä ja tunsi kuuluvansa porukkaan.
Tosiasiallisesti päihteistä tuli paha ongelma (alkoholi, huumet ja rauhoittavat) ja syy myös masennukseen sekä muihin tunnepuolen ongelmiin: eivät menneet minnekään, vaan pahenivat myös.
Aikanaan sitten kuitenkin raitistuin ja jouduin kohtaamaan yksi kerrallaan niitä oman elämän ongelmia, mutta masennus on edelleen vieras, joka piipahtelee säännöllisin väliajoin: olen joutunut ja/tai saanut oppia elämään sen eri puolien kanssa.
Miten itsellä sitten ilmenee se masennus? Starttinappula alkaa kadota, ei saa oikein mitään aikaan... Ja jopa sängystä nouseminen tuntuu työläältä. Ei jaksaisi siivotakaan, mikään ei oikein innosta eikä maistu, töissä ei tahdo sujua, ja niin asioista tulee lopulta hankalia ja raskaita.
Itselleni olen kuitenkin löytänyt niitä keinoja, joilla pystyn siitä huolimatta elämään noiden tuntemusten kanssa. Olen matkan varrella löytänyt niitä työkaluja, joilla työstää kulloistakin tilannetta.
Tänä päivänä olen siinä mielessä onnekas, että ympärillä on ihmisiä, joihin tukeutua. Ensialkuun oli tosi vaikeaa avautua ja alkaa puhumaan, koska pelotti, että tulen torjutuksi ja asiaa vähäteltäisiin. En oikein osannut luottaa siihen, että ihmiset oikeasti välittäisivät. Lopulta kuitenkin löysin töissä ja vapaallakin ne muutamat tyypit, joille pystyin kertomaan ja ottamaan heiltä apua ja tukea vastaan.
Yksi hyväksi havaittu keino oli minulle se, että kiireenkin keskellä oli mahdollisuus pysähtyä minuutiksi tai kahdeksi juttelemaan duunikaverin kanssa, ihan niistä arkisistakin asioista: sillä sain ikävät kelat katki ja suunnattua ajatukset muualle.
Saatoin myös soittaa jollekin vaihtaakseeni kuulumisia, saadakseni etäisyyttä siihen vaikeaan tunteeseen. Toki on myös tarvinnut tehdä se tietoinen päätös itsensä auttamisesta, sillä muuten oma masennukseni olisi ottanut minusta yliotteen. On ollut tärkeää löytää se oma paikka elämässä, kokea kuulumista ja yhteisöllisyyttä... Sillä sitä kautta elämästäni on tullut paljon mielekkäämpää.
Tällä hetkellä masennus on lieventynyt tasolle, jolla siitä on tullut käsiteltävämpää, ja sen kanssa on ollut helpompi elää. Olen myös pystynyt murtamaan niitä muureja, joita olen rakentanut ympärilleni: ne muurit kuitenkin ennen kaikkea eristi minut muista.
Kaiketi tämän voisi siis tiivistää niin, että masennukseni kasvoi kun salasin sen ja kuihtui, kun toin sen päivänvaloon. Ihmiset ympärilläni ovat kyenneet olemaan eri tavoilla läsnä arjessani, ja olen alkanut kokemaan iloa ja mielihyvää asioista.
Olen myös alkanut opettelemaan luottamusta muihin ihmisiin, ja päästämään heitä lähelleni. Matka on ollut vaivalloinen, mutta kuitenkin sen arvoinen, sillä elämänlaatuni on parantunut.
Vaikka tiedän, että masennusjaksoja edelleen tulee, niin tiedän myös sen, että on olemassa sellaisia ihmisiä ja asioita, joihin tukeutua silloin, kun itse ei oikein meinaa jaksaa. Useimmat päivät kuukaudesta on tällä hetkellä jo enemmän täynnä naurua, iloa ja kavereiden kanssa touhuamista. Masennus on siis edelleen olemassa, mutta enää se ei tänä päivänä määritä sitä, kuka minä olen.
~ S ~